Työn ja asumisen ristiriita

Olen pitänyt talvilomaa. Olin ajatellut suunnitella talvilomalla ihannekaupungin, utopian. Mutta tässä on tullut kaikenlaista. Olen kuitenkin pohtinut asiaa ja yksi aika keskeinen näkökulma on se, millaisia erilaisia rakennuksia tai tiloja ihannekaupungissa pitää olla.

Nykyiset rakennustyypit voisi jaotella esimerkiksi näin, sen mukaan miten niiden suunnittelu ja rakentaminen on eriytynyt toisistaan poikkeaviksi reunaehtojen ja vakiintuneiden käytäntöjen konfiguraatioiksi – eli typologioiksi:

• tuotantorakennukset (tehtaat)
• liikerakennukset (kaupat)
• julkiset kokoontumistilat (kirkot, urheiluhallit, konserttisalit, jne)
• asuintalot (alaryhminä pientalot, kerrostalot ja erilaiset asuntolat)
• toimistot (julkiset ja yksityiset)

Monet arkkitehdit, samoin kuin rakennusurakoitsijat, ovat erikoistuneet tekemään vain yhtä tai paria typologiaa. Siinä määrin erilainen homma on vaikkapa voimalaitoksen rakentaminen verrattuna loistohuvilaan.

Typologioiden erot johtuvat tilavaatimusten eroista. Kokoontumistilan pitää olla iso halli jota ympäröi aula ja vaihteleva määrä takahuoneita. Niissä pitää olla myös varsin monimutkaista ja erikoistunutta audiovisuaalista ynnä muuta tekniikkaa.

Teollisuushallin taas pitää soveltua isojen materiaalimäärien prosessointiin. Se vaatii suhteellisen paljon tilaa ja toisaalta siitä voi tulla melua, pölyä ynnä muuta saastetta. Tehtaan pitäisi myös olla helposti ja nopeasti muutettavissa jos esimerkiksi valmistettavaa tuotetta päätetään vaihtaa. Tämän takia tehtaat ovat isoja halleja, joissa on pilareita tasaisella, harvalla jaolla. Laajentaminen ja tuotantolinjojen uudelleen järjestely on helppoa.

Ja niin edelleen.

Näitä miettiessäni havaitsin pari juttua. Ensinnäkin tehdas ja kauppa muistuttavat typologiana huomattavan paljon toisiaan. Tämä onkin itse asiassa jo nykyisin hyvin tiedossa ja samankaltaisia rakenteita ja ratkaisuja käytetään molemmissa. Vanhoja teollisuusrakennuksia muutetaan paljon liikerakennuksiksi. Toisin päin kai vähemmän, tämä johtuu siitä että teollisuus nyt ylipäätään Suomessa vähenee ja keskittyy.

Asunto ja toimisto muistuttavat monessa mielessä myös toisiaan. Molemmat rakennustyypit ovat lähes poikkeuksetta monikerroksisia. Molemmille riittää suhteellisen pieni kerroskorkeus ja pilariväli, koska isoja esineitä ei ole tarkoitus kuljetella trukilla talon sisällä, eikä suuria ihmismassoja. Niin asuin- kuin toimistotyöympäristökin vaatii siisteyttä, hiljaisuutta ja viihtyisyyttä. Niin asunnoissa kuin toimistoissakin pitää olla mahdollisuuksia rauhalliseen, eristyneeseen keskittymiseen kuin yhteiseen sosiaaliseen toimintaan hieman suuremmissa ryhmissä.

Samoin niin asuin- kuin toimistorakennuskin kaipaa ympärilleen kävelymatkan päähän pieniä palveluita, kahvilaa, kioskia, jne.

Mitä enemmän näitä asioita listaa, sitä enemmän alkaa tuntua, että asumisen ja toimistotyön vaatimukset ovat lähes täsmälleen samat.

Historiallisesti on tuttu juttu, että asuntoja on muutettu toimistokäyttöön (1980-luvulla oltiin huolissaan siitä että Helsingin kantakaupungin piilokonttoristuminen tappoi elämän ja pikkuliikkeet keskustasta). Viime aikoina on tehty paljon päinvastaisia käyttötarkoituksen muutoksia. Suurin osa Omenahotelleista esimerkiksi on rempattu tyhjäksi jääneisiin toimistotaloihin. (Kyllä, hotelli on eräs asuinrakennuksen erikoistyyppi.)

Yksi ero on, että toimistorakennuksissa on vähemmän kiinteitä seiniä. Tilat ovat muunneltavissa vuokralaisen tarpeisiin. Asuinrakennuksiin on tapana suunnitella huonejako niin, että sitä on vaikea myöhemmin muuttaa. Tämä on kuitenkin ihan hölmöä. Olisi paljon käytännöllisempää jos asunnot suunniteltaisiin samalla tavalla muunneltaviksi kuten toimistot. Kyse onkin oikeastaan vain siitä että asuinrakennusten kehitys on jäänyt jälkeen toimistoista – koska toimistorakennusten vuokralaisilla on enemmän rahaa satsata tilojensa optimointiin.

Miksi sitten ajatuksissamme on tärkeä erottaa nämä kaksi rakennustyyppiä? Minä piirrän asuinrakennuksia, ja minua on monesti moitittu ankarasti siitä että suunnitelmani NÄYTTÄVÄT LIIKAA TOIMISTOTALOILTA. Mikä tässä on niin häiritsevää? Jos kaikki toimii hyvin ja tilat ovat viihtyisiä, mitä väliä sillä on? Vaikuttaa, että halutaan korostaa sellaista rajanvetoa, jolle ei ole mitään objektiivista perustetta. Kuten yleensä vastaavissa tapauksissa, taustalta löytyy ideologia.

Asuin- ja toimistotalon tärkein ero on se, maksetaanko talossa tapahtuvasta työstä palkkaa vai ei. Siksi näitä kahta ei saa missään nimessä sekoittaa toisiinsa.

Toimistotaloissa tehdään Oikeita Töitä. Siellä pukeudutaan parempiin vaatteisiin ja puhutaan kirjakieltä, eikä röhnötetä sohvalla sipsejä syöden. Miksi? Koska siellä tehdään töitä jotka tuottavat lisäarvoa pääomalle. Tai oikeastaan tämä ei ole ihan oikein. Oikeastaan toimistotaloissa valvotaan ja hallinnoidaan niitä alempia työväenluokan kerroksia, jotka tekevät (tehtaissa, kaupoissa, taivasalla jne.) niitä töitä jotka tuottavat lisäarvoa pääomalle.

Joka tapauksessa toimistotaloissa tehdään “kannattavaa liiketoimintaa”.

Asuintaloissa sen sijaan ei, muka, tehdä töitä. Siellä ainoastaan siivotaan, laitetaan ruokaa, tehdään lapsia, vaihdetaan lasten vaippoja, pestään lasten hampaita, opetetaan lapsia sitomaan kengännauhojaan, patistetaan lapsia kouluun, luetaan lapsille kirjoja, katsotaan lapsien kanssa Tähtien Sota-elokuvia, patistetaan lapsia hyödyllisiin harrastuksiin, ostetaan lapsille joululahjoja, ripustetaan kuusen latvaan posliinienkeleitä, jotka kuiskaavat “rauha, rauha”…

Tämä kaikki on yhteiskunnalle välttämätöntä toimintaa. Se ei kuitenkaan ole Oikeaa Työtä eikä siitä makseta palkkaa. Sitä tehdään Puhtaasta Rakkaudesta sillä se ei tuota mitään myytävää – paitsi uutta työvoimaa toimistotaloihin.

Tämä jako Oikeaan Työhön ja Perheen Yksityiselämään on kapitalistisen riiston alkupremissejä. Siksi sitä pitää jatkuvasti vahvistaa ideologisin keinoin, ja arkkitehtuuri on yksi vahva työkalu kapitalismin ideologisessa työkalupakissa. TÄMÄN VUOKSI ASUINTALO EI SAA NÄYTTÄÄ TOIMISTOTALOLTA SAATIKKA TEHTAALTA.

Mutta kuten me marksilaiset tiedämme, pääoma kuitenkin jatkuvasti tahtomattaan kärjistää omia ristiriitojaan. Pääoma tuli esimerkiksi keksineeksi kännykät ja läppärit. Työ ja vapaa-aika ovat enää klikkauksen päässä toisistaan. Näin kapitalismin kehitys tuli ohittaneeksi kaikki kodikkaan söpöstelyarkkitehtuurin keinoin rakennetut suojavarustukset ja hajottaneeksi Perheen, jonka piilotettu asema järjestelmän kirjanpidon ulkopuolella siis on ollut koko järjestelmän perusta.

En väitä että kapitalismi kaatuisi tähän. Se löytää kyllä jonkun uuden keinon ottaa käyttöönsä ihmisten voimavaroja korvauksetta. Työn ja vapaa-ajan rajan hajottua tilanne voidaan paikata esimerkiksi vahvistamalla valtionrajoja ja rotusortoa.

Päätämme hieman liian laajaksi levinneen maailmantaloudellisen ja -ideologisen katsauksen tähän ja siirrymme konkreettiseen kehitysehdotukseen.

Esittämästämme näkökulmasta on erikoista, että asemakaavoituksen näkökulmasta asuin- ja toimistorakentaminen ovat kaksi täysin toisistaan poikkeavaa oliota. Meidän asemakaavoissammehan on tapana määrätä, että tontille saa rakentaa asuntoja, muttei toimistoja, tai päinvastoin. Rakennusvalvonta sitten valvoo, että kaavaa noudatetaan.

Rakennusvalvonta ei voi kuitenkaan tehdä taloihin valvontaiskuja tarkistaakseen, ettei asunnoissa tehdä etätöitä tai joku nuku öitään toimistopöydän alla. On myös syytä kysyä, miksen minä saisi vuokrata 400 m2 toimistotilaa (olettaen että minulla olisi rahaa) ja ruveta asumaan siinä?

Ymmärrän että on syytä valvoa, ettei kukaan perusta omakotialueen keskelle terässulattoa, mutta mitä haittaa siitä on, jos naapuriin tulee mainostoimisto? Sehän voisi houkutella asuinalueelle vaikka parempia kahviloita.

En tietenkään oleta ehdotuksellani olevan mitään vaikutusta mihinkään. Ennen kaikkea tämä kirjoitelmani onkin johdantoa tulevalle ihannekaupunkisuunnitelmalleni, jossa niin asuin- kuin työtilatkin sijoittuvat identtisiin, automatisoidun tuotantolinjan tuottamiin ja paikalleen asettamiin 5×6 metrin kontteihin. Ei siitä vielä sen enempää.

Sosialismi toimii

Et kai sinä ihan tosissasi usko sosialismiin?

Aina kun rupeaa keskustelemaan politiikasta, se menee tähän. Kyllä, minä uskon että sosialismi on mahdollinen vaihtoehto meidän nykyiselle talousjärjestelmällemme. Tai voidaan puhua kommunismista tai anarkismista, minä tykkään eniten s-sanasta. Aatehistorian detaljeista en välitä, niitä voitte tutkia akatemioissanne. Kun puhutaan tulevaisuudesta, on tärkeää käyttää käsitteitä löysin rantein.

Joka tapauksessa se keskustelu päätyy aina tähän: sosialismi on teoriassa hyvä idea, mutta se ei toimi. Se johtaa käytännössä AINA nälänhätään. Tai hirmuhallintoon. Tai mieluiten molempiin.

Nythän on niin, että muinaiset kreikkalaiset puhuivat demokratiasta aivan samalla tavalla. Kelvoton hallintomuoto. Päättyy aina huonosti. Mutta nykyään suurin osa valtioista on ainakin nimellisesti demokraattisia.

Ja onhan ihminen sittemmin käynyt kuussakin. Vaikeuksien kautta voittoon.

Mutta onko osoitettavissa joku teoreettinen mekanismi, joka johtaisi sosialistisessa yhteisössä väistämättä siihen että tuotanto kriisiytyy niin, ettei perustarpeitakaan pystytä enää tyydyttämään?

Ainakaan ei voida väittää, että taloudellinen voitto on ainoa mahdollinen motivaattori inhimilliselle toiminnalle. Kapitalistinen voitontavoittelu ilmaantuu historiaan keskiajan lopulla. Mutta elettiinpä ennen sitäkin.

Siitä voidaan väitellä, kuinka kurjaa tai mukavaa elämä kapitalismia edeltävällä keskiajalla oli. Jos kapitalisteilta kysyy, niin tietysti oli surkeaa. Toiset oppineet ovat taas esittäneet että keskiajalla tavallisen kansan elämä oli itse asiassa parempaa kuin uudella ajalla. Töitä tehtiin vähemmän ja ruokaa oli enemmän. Minulle riittää tähän hätään tieto, että kysymys on kiistanalainen.

Vahvin argumentti sosialismin puolesta on kuitenkin tämä: Kapitalistinen tuotanto ON JO sosialistista. Siis siinä mielessä, että suuret yritykset eivät ole yhdenkään yksityisen mahtimiehen käsissä.

Sellaiset sankarit kuin Steve Jobs, Elon Musk tai Bill Gates ovat pelkkiä markkinoinnin keulakuvia. Uskoisin että jokainen, joka on koskaan työskentellyt firmassa, jossa on enemmän kuin parikymmentä työntekijää, tietää, että pomo on enimmäkseen täysin pihalla siitä mitä toimistossa tai työpajassa oikeasti tapahtuu. Firmat ovat YHTEISÖJÄ, jotka pelaavat YHTEISÖLLISESTI määrittyvien sääntöjen mukaan. Eivät diktatuureja, paitsi erityistilanteissa, esimerkiksi silloin kun isot pomot päättävät antaa puolelle porukasta kenkää.

Kapitalismin ja sosialismin ero on siinä, millä mittarilla tuotannon onnistumista mitataan. Kapitalismissa tämä mittari on voitto. Jos tulosta ei tule omistajille tarpeeksi, jotain on tapahduttava – yleensä potkut. Sosialismissa mittari on – tai pitäisi olla – työläisten hyvinvointi. Jos tuotanto ei toimi ja työläiset jäävät puutteeseen, työläisillä on oikeus ja valta tehdä tuotantoon muutoksia, joilla puute korjataan.

Reaalisosialismissa kaikki ei tietenkään mennyt niinkuin Strömsössä. Miksei? Onko työläisissä joku perustavanlaatuinen vika, minkä vuoksi he eivät pysty järjestämään tuotantoa itse vaan tarvitsevat aina jonkun mestarin ruoskimaan itsensä hommiin?

Melkein aina kun reaalisosialismin epäonnistumista pohditaan, unohdetaan se, että kapitalistiset maat eivät todellakaan antaneet sosialististen maiden kehittää omia järjestelmiään kaikessa rauhassa.

Voidaan jossitella siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Saksan sosialidemokraatit eivät olisi suostuneet sotimaan kommunisteja vastaan. Tai jos Hitler ei olisi päässyt valtaan ja pakottanut Stalinia kilpavarusteluun. Tai jos Stalin olisi onnistunut valtaamaan Suomen tai Hrustsevilla ei olisi ollut pakkomiellettä maissiin. Historian miettiminen on hauskaa ja turhauttavaa, koska se on täynnä tiehaaroja. Tai on ollut.

Paitsi viime aikoina.

1970-luvulla vaihtoehdot lakkasivat olemasta ja kehitys on ollut kapitalistista valtatietä. Välillä on painettu enemmän kaasua, välillä jarrua, mutta suunnan muutoksesta ei ole uskallettu edes haaveilla. Koska SOSIALISMI NYT EI VAIN TOIMI, KAIKKIHAN SEN NÄKEVÄT.

Ehkä 1970-luvulla näkivätkin. Nykyinen sukupolvi ei kuitenkaan ollut silloin näkemässä.

Eivätkä ihmiset jaksa kovin kauan sellaista puhetta, että nämä asiat nyt vain ovat näin ja kovia ratkaisuja on tehtävä ja meidän on kärsittävä, ja teidän köyhien varsinkin, mutta meillä nyt vain ei ole vaihtoehtoja, tai kaikki vaihtoehdot ovat vielä huonompia. SELLAINEN AJATTELU EI VAIN SOVI IHMISEN SIELULLE. Ihminen joko masentuu, tai rupeaa “käyttäytymään tavalla, jota kutsutaan vihaisuudeksi”.

Mutta jotta vihaisuudesta syntyisi jotain muuta kuin lisää vihaa ja kärsimystä, se pitäisi valjastaa sellaisen projektin käyttöön, joka tahtoo poistaa sen vihan ja kärsimyksen syyt. Kaikilta, eikä kenenkään kustannuksella.

Sosialismi on se projekti. Ja se on mahdollinen. Taas.

Mitä tehtäis?

Olen tässä miettinyt. Meidän yhteiskuntajärjestelmässämmehän on sellainen vika, että se puskee täysillä kohti tuhoa. Ekokatastrofia, ydinsotaa, robottiarmeijoita, rahaeliitin absoluuttista, fasistista ylivaltaa. En jaksa nyt kieriskellä nihilismissä erittelemällä näitä skenaarioita tai arvuutella, mikä tuhon laji ehtii iskeä ensin.

Minä joka tapauksessa kovin mielelläni tahtoisin estää tämän. Haluaisin tuhota kapitalismin ennen kuin se ehtii tuhota ihmiskunnan ja luonnon. Ja rakentaa tilalle täysautomatisoidun luksuskommunistisen utopian, jossa kukaan ei kuolisi nälkään tai sotaan tai työuupumukseen tai muihin sellaisiin sairauksiin joihin on olemassa lääke.

Ongelma on vain se, että vanhan järjestelmän tuhoaminen vaatisi paljon porukkaa, jolla olisi yhteinen tahto. Tai siltä se tuntuu. En ole varma. Ehkä se onkin yllättävän pienestä kiinni. Niin kuin Neuvostoliiton romahdus. Kukaan ei arvannut, että se kävisi niin äkkiä.

Ehkä joku ihan mitättömältä tuntuva asia laukaisee ketjureaktion. Ehkä se ketjureaktio on jo käynnissä.

Siinä tapauksessa olisi hyvä, että meillä olisi jonkinlainen suunnitelma, miten uudessa yhteiskunnassa asiat järjestetään.

Olen tässä muutaman vuoden ajan opiskellut, lukenut marxilaista ja anarkistista teoriaa (joka on enimmäkseen vanhentuneisuudessaan turhauttavaa jaarittelua ja jäkitystä) ja toisaalta utopistista kirjallisuutta. Ehkä nyt voisi taas vähän suunnitella uutta utopiaa. Ei sitä koskaan tiedä, milloin se tulee tarpeeseen. Voi tulla piankin.

Straightforward architecture: an unfinished manifesto

We want to make architecture. We don’t want to make illusions.

Architecture is the art of building, not the art of disguising buildings.

We do not deny that there can be, probably has to be, a certain amount of intuitive, aesthetic judgement when drawing up plans. Practical evaluations always rest on assumptions, and in these assumptions there is always a margin of uncertainty which needs to be resolved intuitively.

However, we are tired of the post-modernist idea that the visual effect of the building can exist independently of its material content.

We are tired of the idea of making simple buildings look complex or vice versa.

We are tired the idea of making heavy buildings look light or vice versa.

We are tired of the idea of making closed buildings look open or vice versa.

We want to make architecture that is not ashamed of its materiality, functionality and technology.

A city is not a matter of theatre, but actual life and death.

Architecture should not be a matter of attending to the whims of the privileged, but to the needs of the vulnerable.

In a capitalist society, it is an unavoidable fact that buildings are built first for profit, and only tangentially for people. This applies not only to private sector, but to an increasing part of public projects as well. We are tired of providing a smokescreen for the operation of this system with our renderings and diagrams.

We want to make architecture that is of our age: of an age of stagnation, dystopic futures, global desperation and destruction, of only faint flickers of hope of a future for humanity. We want an architecture that speaks for clear-headed decency in its massing and details, despite all the ominous clouds on the horizon. An architecture that avoids grandiose gestures and visual motifs while cultivating an attention to humble details, like the best buildings of the 20s, 40s and 70s. An architecture that does not care about looking good in photos and renderings.

This plea for restraint doesn’t mean we don’t enjoy creating grandiose visions for the future. We just think we should communicate clearly the fact that these visions can only be realized under the present economic system in a stunted, unfunctional form, as empty gestures. In other words, they remain in the realm of fiction. And constructing showy buildings to express a fiction is the paradigm of decadent excess, like that of Louis XIV, Marie Antoinette, and any number of Russian czars and modern-day dictators. It is definitely not becoming of a democratic society as long as we remain unable to provide for basic needs for everyone as defined, for example, in the Declaration of Human Rights.

Some architects advocate an “ethical practice”: doing pro bono work either as a charity side line paid for by profitable main jobs, or as an academic excercise financed by grants. This way of working, however, is an exception, only available to a select few. Highlighting it serves to obscure the fact that most architects (just like other professions within the building industry) still have no option but to accept the paying jobs they can get. We applaud the charity, but we still need to think about how we handle the vast majority of commissions, which are done for profit.

Which brings us to the difficult part.

When the client, or the authorities, or both, require us to add some flourishes, “quality”, “architectural interest”, or “variation”… what does an architect committed to a humble, straightforward honesty do? You can’t just reject these things, however much you loathe them, or you will soon be out of the job.

I think the lesson of Robert Venturi on complexity and contradiction is valuable here: you can comply with these requirements while at the same time making clear you do not agree with them. In other words, make those gestures, but in an ironic, self-contradictory way.

But irony is a difficult thing that must be used with extreme care. You say a thing that contradicts your actual ideas once, that’s irony. But keep doing it, and it’s less clear what the actual idea is, the one you purport to hold or the one you keep mentioning? We’ve seen this shift happening with dudebros and nazi hipsters, for example.

To this dilemma, as yet, I have no answer.

Paluu tulevaisuuksiin

 

(julkaistu editoituna Arkkitehti-lehdessä 5/16)

“The future has been sold”. Tulevaisuus on myyty, Blur-yhtye lauloi vuonna 1995 “the Universal”- kappaleessa. Tämä on ollut ainakin viimeiset kolmekymmentä vuotta postmodernin aikakautemme johtoteema.

Arkkitehtuurin kannalta tilanne on kiusallinen. Arkkitehdin työ on suunnitella tulevaisuutta varten. Modernismi uskoi hyvinvoinnin yleiseen kasvuun teollistumisen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen myötä – lyhentyvään työaikaan, halpoihin kulutustavaroihin ja kodinkoneisiin, rajattomaan energiaan, nälän ja sotien katoamiseen ja niin edelleen – ja arkkitehtuuri otti tehtäväkseen tarjoutua auttamaan tässä projektissa. Projekti kuitenkin, kuten tiedämme, ajautui kriisiin ja keskeytyi.

Postmodernismi tunnusti voimattomuutensa maailman sekavuuden edessä. Yksityisiä makumieltymyksiä ja elämäntyylejä oli lukemattomia. Arkkitehdit pidättäytyivät tuomitsemasta. Vaikka toimeksiannon yhteiskunnalliset tai taloudelliset päämäärät saattoivat vaikuttaa kyseenalaisilta, “kriittinen” arkkitehti keskittyi sen sijaan henkilökohtaiseen kokemukseen, luomaan “viihtyisiä” tai mystisellä tavalla “merkityksellisiä” paikkoja ja tiloja.

Postmodernismin ikävä ja näköalaton aikakausi on kuitenkin, minusta tuntuu, päättymässä.

Kuten historiassa monesti aiemmin, uuden tulevaisuuden löytäminen tuntuu vaativan menneisyyden uudelleenarviointia. Kirjassaan Last Futures skotlantilainen arkkitehtuurikriitikko Douglas Murphy kartoittaa tuoreella tavalla ja perusteellisesti 1960-luvun tulevaisuusvisioita – megastruktuureja, jättiläiskupoleita ja niin edelleen – sekä niiden taustoja ja myöhempiä kohtaloita.

Nykyään useimmat näkevät tuon ajan suurisuuntaiset suunnitelmat lapsellisina, epärealistisina ja epäinhimillisinä utopioina. Murphyn mukaan ne kuitenkin olivat tekoaikanaan täysin realistisia. Hirvittävä sotahan oli vain parinkymmenen vuoden takana, mutta pian uskottiin siirryttävän rajattoman energian aikakauteen ja kolmen päivän työviikkoon. Jättiläisristikkoon ripustettuun muovikapseliin muuttaminen vaikutti mukavalta ja aivan mahdolliselta näköalalta.

Murphy kaivaa kirjassaan esiin näiden suunnitelmien hyviä tavoitteita, ja erittelee muutamia onnistuneita tapauksia, joissa nämä tavoitteet toteutuivat. Tällaisia ovat esimerkiksi Berliinissä Schlangenbader Strassella sijaitseva moottoritien päälle rakennettu puoli kilometriä pitkä terassitalo (arkkitehti Georg Heinrichs) ja East Anglian yliopiston niin ikään satoja metrejä pitkä kompleksi Norwichissa (Denis Lasdun). Toisaalta hän löytää arkipäiväisiä esimerkkejä siitä kuinka 1960-luvulla kehitetyt teollisen rakentamisen järjestelmät elävät ja voivat suhteellisen hyvin – toki poliittisista ja sosiaalisista tavoitteistaan kuohittuna: lentokentät, logistiikka- ja kauppakeskukset, avotilatoimistot… Suomessa tähän listaan voisi lisätä elementtirakenteisen asuntotuotannon.

Murphy myöntää, että suuri osa projekteista epäonnistui jollain tavalla, jotkut katastrofaalisesti. Sellaiset tapaukset kuin Ronan Pointin tornitalon romahtaminen Lontoossa 1968 tai St. Louisin Pruitt-Igoen asuinalueen räjäyttäminen 20 vuotta sen valmistumisen jälkeen 1976 julistettiin lähes välittömästi todisteiksi “modernismin kuolemasta”. Yhä edelleen ajan sosiaalisesti tuotettujen asuntoalueiden purkutöitä juhlitaan näyttävästi.

Murphy erittelee näiden epäonnistumisten syitä yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Montrealin maailmannäyttelyyn 1967 rakennettu Habitat-terassitalo (Moshe Safdie) tuli pahamaineisen kalliiksi siitä syystä, että se oli liian pieni. Jos asuntomoduleja olisi tuotettu parin sadan sijasta tuhansia, kuten alkuperäinen suunnitelma oli, modulien yksikköhinta olisi tullut kohtuullisemmaksi. Yhdysvaltain paviljonkina samassa näyttelyssä oli Buckminster Fullerin suunnittelema valtava geodeettinen pallorakenne. Pallon akryylivalokate tuhoutui tulipalossa näyttävästi roihuten vuonna 1976. Palo sai alkunsa huolimattomista tulitöistä.

Tyypillisiä syitä asuinalueiden “epäonnistumisiin” olivat yksityisten urakoitsijoiden huono työnlaatu, huono kiinteistönhuolto, palvelujen riittämättömyys, 1970-luvulla kasvuun lähtenyt työttömyys ja kovien huumeiden leviäminen. Tästä huolimatta syy vieritettiin usein arkkitehtuurin niskoille. Syytettiin ylisuurta mittakaavaa, monitasoisia liikennejärjestelmiä ja epätavallisia rakennustyyppejä – ja tietenkin betonia.

Jane Jacobs, akateemisten piirien ulkopuolinen kaupunkiaktivisti, toi 1960-luvulla kirjoissaan ensi kertaa esiin vanhan kaupunkirakenteen positiiviset ominaisuudet, jotka uusilta asuinalueilta puuttuivat. Hänen oppinsa saivat seuraavina vuosikymmeninä valtavan suosion. Käytännössä ne kuitenkin usein latistuivat pelkäksi traditionalismiksi. Murphyn mukaan Jacobsin ja hänen seuraajiensa huomiot elävästä jalankulkuympäristöstä olivat sinänsä oikeita, mutta jättivät huomiotta kaupungin sosiaalisen koostumuksen. Jacobsin suuri voitto oli Robert Mosesin ja Paul Rudolphin Lower Manhattan Expressway- megastruktuurihankkeen kaataminen ja Greenwich Villagen suojeleminen. Tämä oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto: kaupalliset voimat tuhosivat suojelusta huolimatta Jacobsille rakkaan Villagen yhteisön. Vain ontto kuori säilyi.

Murphyn mukaan modernismin saattaminen huonoon maineeseen oli vapaita markkinoita suosivalle oikeistolle mieleinen ideologia. Se teki mahdolliseksi myydä valtion varallisuutta samalla kun voitiin väittää parannettavan köyhien elinympäristöä.

Samaan aikaan kun arkkitehtikunnan traditionalistinen siipi värvättiin tämän kiinteistö- ja sosiaalipoliittisen peiteoperaation palvelukseen, myös uudistushaluisemmat arkkitehdit olivat alkaneet epäillä modernismia. Rachel Carson, Paul Ehrlich ja Rooman Klubi olivat maalanneet – perustellusti – synkkiä ennusteita planeetan kantokyvyn rajoista ja tulevista kriiseistä. Vuonna 1973 aivan muista syistä sattunut öljykriisi antoikin kuin tilauksesta esimakua tulevasta. 1970-luvun keskivaiheilla hallitukset satsasivatkin paljon puhtaan energian ja ekologisen rakentamisen kehitykseen. Tuki hiipui kuitenkin pian. Samaan epäilevä suhtautuminen korkeaan teknologiaan ja suuriin järjestelmiin ylipäätään yleistyi. Ekologinen arkkitehtuuri, jonka juuret olivat Buckminster Fullerin ajatuksessa saada aikaan “enemmän vähemmällä”, ajautui marginaaliin kyhäämään mökkejä jätepuista.

Toisaalta, Murphy teoretisoi, 1960-luvun kybernetiikasta kehittynyt informaatioteknologia loi oman versionsa Fullerin geodeettisista jättiläiskupoleista: globaalin verkoston, joka oli niin aineeton, että se katosi kokonaan näkyvistä. Nettipioneerit visioivat absoluuttista vapautta kyberavaruudessa, mutta tulivat samalla jättäneeksi materiaaliset kaupungit oman onnensa nojaan. (Tämä on Murphyn kirjan alaotsikossa mainittu “arkkitehtuurin loppu”.)

Nykymaailmassa 1960-luvun arkkitehtuuri-ideat ovat heränneet kummittelemaan. Julkisyhteisöt teettävät konsulteilla ja opiskelijoilla mielellään utopistisia visioita kelluvista kaupungeista, vertikaalifarmeista, siirrettävistä miniasunnoista ja niin edelleen. Nämä tuotetaan kuitenkin silmänlumeeksi, sillä rahaa toteutukseen ei koskaan löydy. Jatkokehityksessä ideat tietysti jalostetaan tavanomaisiksi rakennushankkeiksi pieniä visuaalisia jäänteitä lukuunottamatta. Myös rakennusliikkeet ovat viime aikoina mielellään käyttäneet 1960-luvun optimistiseen arkkitehtuuriin viittaavia fragmentteja – kuten pop-up-kontteja tai geodeettisia kupuja – kiinteistökeinottelu- ja gentrifikaatiohankkeiden brändäämiseen “edistyksellisiksi”.

Paljon vaikuttavampi nykyajan arkkitehtuuri-ilmiö on kuitenkin eräänlainen dystopinen muunnelma Superstudion ironisen utopistisesta maapallon kiertävästä “jatkuvasta monumentista”: Valtiot ympäri maailman rakentavat häkellyttävällä nopeudella ja tehokkuudella aitoja ja muureja, silmänkantamattomiin jatkuvia, estämään hädänalaisten ihmisten liikkumista.

Muureja häviäjien valvomiseksi, eskapistisia luksuspalatseja voittajien viihdyttämiseksi. Tätä on arkkitehtuurin nykyaika, ja tulevaisuus näyttää tuottavan lisää samaa. Tulevaisuus voisi toki olla toisenlainenkin – mutta sitä eivät arkkitehdit yksin päätä. Arkkitehdit voivat korkeintaan tuottaa visioita vaihtoehtoisista tulevaisuuksista – mutta vasta työpäivän jälkeen. Ja työpäivät pitenevät.

Industrialized housing in Denmark 1965-76

Marius Kjeldsen: Industrialized Housing in Denmark 1965-76

Danish Building Centre, Copenhagen 1976

ISBN 87-997188-0-4

download the pdf

Arkkitehti maailmanparantajana: yritys hahmottaa laajaa kuvaa

Minut on kutsuttu alustajaksi keskusteluun, jonka aiheita ovat:

1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?
2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?
3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Nämä ovat valtavan laajoja kysymyksiä, ja selventääkseni itselleni ongelmakenttää yritän hahmotella omaa kantaani niihin kirjallisesti.

1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?

Tähän kysymykseen vastaus on melko yksinkertainen. Merkittävin muutos, jonka näen tapahtuvan, on suunnittelutyön taylorisointi. Kokonaisvaltaisesta “henkisestä käsityöstä” siirrytään kvantifioitujen, tarkasti määriteltyjen tehtävien suorittamiseen. Henkisen työn puolella tapahtuu sama teollistamisprosessi, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapahtui ruumiillisessa työssä. Tämä aiheuttaa sen, että henkisen työn tekijän “henkinen pääoma” muuttuu merkityksettömäksi, kun taas erilaisten laadunvalvontajärjestelmien ja tietokoneohjelmistojen merkitys kasvaa. Aiemmin etuoikeutettu henkisen työn tekijöiden luokka muuttuu korvattavissa olevien suorittajien massaksi, marxilaisin termein proletarisoituu.

Tämä on siis muutos, jonka näen omassa työssäni olevan tapahtumassa. Toivottavana en sitä pidä, mutta hyvä puoli siinä on se, että arkkitehdit asemansa huonontuessa ehkä luopuvat ylimielisestä asenteestaan ja tulevat paremmin ymmärtämään “alempien” luokkien ongelmia.

2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?

Tämä kysymys vaatii laajemman pohdinnan. Ensin täytyy hieman saivarrella maailmanparantamisesta.

Kaikki rakennushankkeet, kaikki arkkitehtuuri, parantaa maailmaa jonkun ihmisen kannalta katsottuna. Esimerkiksi kidutuskeskus lujittaa diktaattorin asemaa. Maailman parantamisella kuitenkin ymmärretään luullakseni sitä, että kaikkien tai ainakin useimpien ihmisten elämä paranisi – myös vielä syntymättömät tulevaisuuden ihmiset ja mahdollisesti vielä muut elämänmuodot mukaan luettuna.

Klassillisen liberalismin mukaan suurin mahdollinen onni mahdollisimman monelle saavutetaan, kun kaikki toimivat oman itsekkään etunsa mukaisesti. Tämä on mukava uskomus, jonka mukaan maailma paranee itsestään ilman että sitä tarvitsee erikseen miettiä. Ikävä puoli siinä on, että hyvin harva uskoo maailman olevan tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa tilassa. 1960-luvulla uskottiin yleisesti, että muutamassa kymmenessä vuodessa eläisimme yltäkylläisyydessä ja robotit suorittaisivat suurimman osan työstä. Päinvastoin on käynyt niin, että nälkä, puute ja sairaudet vaivaavat edelleen suurta osaa ihmiskunnasta, taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt, ihmiset joutuvat tekemään entistä enemmän työtä huonommissa oloissa, ja hiilipäästöjen aiheuttama ilmaston lämpeneminen uhkaa johtaa tulevaisuudessa hirvittävään nälänhätään ja kansainvaelluksiin.

Liberalistien mukaan parannus asioihin saadaan kun vapaata kilpailua rajoittava valtioiden suorittama sääntely puretaan. Näin on toimittukin useilla vapaakauppa-alueilla. Niiltä kuuluvat kauhu-uutiset työläisten kohtelusta eivät ole rohkaisevia. Aina löytyy kuitenkin joku omistavan luokan edustaja, joka sanoo että työläisten oloja parannetaan koko ajan ja ongelmat häviävät ihan kohta. Tähän en paneudu enempää.

On yksi asia, jossa liberalistien mielestä valtion sääntely on paikallaan: Omaisuuden suoja. Tämän toteuttamista varten valtiolla on käytössään poliisi ja viime kädessä sotavoimat. Sekä anarkistit että kommunistit haluavat mitätöidä omaisuuden suojan ja sallia työläisille oikeuden tarpeen vaatiessa takavarikoida rikkaiden omaisuudet. Anarkistien ja kommunistien kiistat liittyvät strategiaan: siihen, millä tavalla taistelu rikkaiden omaisuutta suojelevaa valtiota vastaan on käytävä. Kommunistit uskovat, että työläiset eivät voi voittaa taistelua ilman kurinalaista järjestäytymistä. Anarkistit taas uskovat viime vuosisadan kokemuksiin vedoten että hierarkinen kuri kierouttaa koko taistelun tarkoituksen ja johtaa vain uuteen diktatuuriin. Molempien liikkeiden lopullinen päämäärä on kuitenkin sama – tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa ja valtiota ei tarvita.

Sosiaalidemokraatit ja sosialistit, toisin kuin kommunistit ja anarkistit, uskovat että valtio voidaan “tuunata” sellaiseksi, että se palvelee ihmiskunnan enemmistön etua. (Lasken suurimman osan ns. vihreistä kuuluvan tässä jaottelussa sosiaalidemokraatteihin). Sosialistit haluavat ottaa kaikki tai suurimman osan tuotantovälineistä valtion suoraan hallintaan. Sosiaalidemokraatit perustavat sen sijaan erilaisia rajoituksia, sääntöjä ja julkisia instituutioita, joilla rikkaiden omistajien etuja palveleva liiketoiminta koitetaan ohjataan sellaiseksi, että se olisi sopusoinnussa yleisen edun kanssa.

Sosiaalidemokratian kultakausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja päättyi 1970-luvulla. Suomessa rakennettiin tänä aikana esimerkiksi sellaiset työväestön hyvinvointia lisänneet järjestelmät kuin kansaneläke, peruskoulu, neuvola, lapsilisä, yleissitovat työehtosopimukset, elementtirakentamisen infrastruktuuri ja arava-asuntotuotanto. Miksi sosiaalidemokratia lopulta kärsi tappion ja muuttui nykyiseksi irvikuvaksi itsestään, on monimutkainen ja vielä avoin historiallinen kysymys, jota en teeskentele ymmärtäväni täysin. Käsitykseni on kuitenkin, että sosiaalidemokratia oli “parasiitti”, joka menestyi käyttämällä hyväkseen sosialismin, ts. Neuvostoliiton vallankumouksellista energiaa. Pääoma myöntyi sosiaalidemokraattisiin uudistuksiin vielä pahemman uhan eli sosialistisen vallankumouksen torjumiseksi. Kun Neuvostoliitto Brezhnevin kaudella heikkeni, pääoma löi “hanat kiinni” ja aloitti luokkasodan uudestaan täydellä teholla. Jonkinlainen lähtölaukaus tälle oli kansainvälistä kauppaa säädelleen Bretton-Woods-järjestelmän purkaminen. Reagan ja Thatcher hajottivat omissa maissaan perusteellisesti työväenliikkeen aikaansaamat instituutiot ja muu länsimaailma seurasi perässä. Neuvostoliiton lopullinen romahdus 1989 ainoastaan sinetöi 1970-luvulla alkaneen liberalismin voittokulun.

Tämän lyhyen aatehistoriallisen kertauksen jälkeen voin palata alkuperäiseen kysymykseen: miten arkkitehti voi parantaa maailmaa? Vallitsevan uusliberaalin ideologian mukaan kysymys ratkeaa automaattisesti. Kun arkkitehti harjoittaa menestyvää bisnestä, maailma paranee siinä sivussa. Jos arkkitehti ei jaa tätä ideologiaa, kysymys on vaikeampi. Jos arkkitehti piirtää taloa tai asemakaavaa voittoa tavoittelevalle rakennuttajalle, liikkumavara on pieni. Rakennejärjestelmät ja tilaohjelmat annetaan yleensä valmiina, ne ovat hyväksi havaittuja, kaupaksi meneviä, teknisesti varmoja ja kustannuksiltaan edullisia ratkaisuja. Jos suunnittelijalta pyydetään innovaatioita, tavoitteena ei ole maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisu vaan kilpailijoita houkuttelevamman uuden tuotteen luominen. Jos ekologiset tai sosiaaliset ongelmat huolettavat kuluttajia, kannattavinta on tarjota niihin helppoja, mutta valheellisia näennäisratkaisuja, “viherpesua”.

Niinsanottujen yleishyödyllisten rakennuttajien kanssa työskentelyssä ei useinkaan ole paljon eroa kaupallisiin toimijoihin. Toisinaan järjestetään arkkitehtikilpailuja, joissa etsitään tuoreita ratkaisuja, mutta niissäkin toiminnallinen ohjelma on annettu etukäteen ja pääasiallisena arvostelukriteerinä on lähes poikkeuksetta ulkonäkö ja kapeasti ymmärretty “toimivuus” – sujuvat kulkuyhteydet, väljä mutta tehokas mitoitus ja niin edelleen.

Jos arkkitehdilla sattuu olemaan varakkaita, mutta edistysmielisiä tuttavia, niin innovatiivista rakentamista voi päästä kokeilemaan pienissä kohteissa kuten yksityistaloissa. Tällä ei kuitenkaan ole mitään arvoa, elleivät kokeillut ratkaisut yleisty, ja tällöin ollaan jälleen lähtöpisteessä. Itse asiassa lähes koko modernin arkkitehtuurin historia 1970-luvulle asti voidaan nähdä sarjana sankarillisia kokeiluja, joiden oli tarkoitus parantaa maailmaa, mutta jotka jäivät pelkiksi kokeiluiksi. Ongelma ei siis ole se, että arkkitehdeilta puuttuisi ratkaisuja maailmanparantamiseen. Emme tarvitse lisää kokeiluja. Osaamme rakentaa ihmisarvoisia asuntoja köyhille, osaamme rakentaa hiilineutraalisti, osaamme rakentaa osallistavasti.

Ratkaisujen puute ei ole ongelma. Sen sijaan kysymys on, miten nämä ratkaisut saadaan yleiseen käytäntöön. Vastaus on: vaikuttamalla politiikkaan, vaikuttamalla lainsäädäntöön. Tällä alalla onkin joitakin lupaavia kehityssuuntia: Euroopan unioni tähtää esimerkiksi siihen, että kaikki vuoden 2020 jälkeen rakennettavat talot olisivat “lähes” nollaenergiataloja. Tämän kaltaisia hankkeita tarvitaan lisää. Huokea 100 neliömetrin asunto läheltä työpaikkaa kaikille? Julkinen terveyskeskus ja kierrätys- ja korjauspaja jokaiseen kaupunginosaan? Aurinkopaneeleja joka katolle? Pieni ongelma on, että tällaisesta vaikuttamisesta ei arkkitehdille kukaan maksa. Suurempi ongelma on, että maailmanparantamisessa ei enää ole kysymys pelkästä talojen piirtelystä vaan nyt pitäisi päästä suunnittelemaan koko yhteiskunnan toimintaa. Arkkitehti muuttuu poliitikoksi ja törmää siihen historialliseen viitekehykseen, jota aiempana hahmottelin: uusliberalismin hegemoniaan. Turhautuminen, epätoivo ja kyynisyys ovat luonnollisia reaktioita voimattomuuteen.

Mistä päästäänkin seuraavaan kysymykseen.

3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Jos maailmaa halutaan parantaa, niin ihan ensimmäiseksi arkkitehtien pitäisi lakata tuijottamasta pakkomielteisesti vain sitä, kuinka hienolta tai kömpelöltä tai hauskalta tai tylsältä talot näyttävät. Totta kai arkkitehti, niin kuin kuka tahansa ammattiylpeyttä tunteva ihminen, haluaa tehdä hyvän näköistä jälkeä, mutta lähes kaikille muille rakennusalalla työskenteleville kuin arkkitehdeille tuntuu olevan itsestään selvää että talon ulkonäkö a) on makuasia ja b) ei ole kovin tärkeää. Arkkitehtuurin perinne Albertista lähtien on kuitenkin asettanut suhteettoman, epärealistisen painoarvon talon ulkonäölle ja suhtautunut yliolkaisesti siihen, miten talo rakennetaan ja mitä nätin julkisivun sisällä tapahtuu. Tämä perinne kahlitsee ammattikuntaamme. Tulevaisuuden arkkitehtuurin ei pitäisi olla visuaalinen taide. Tulevaisuuden arkkitehteja ei pitäisi valita piirustustaidon perusteella.

Maailman parantamiseen pyrkivän arkkitehdin pitäisi myös lakata kehumasta koko ajan itseään ja suunnitelmiaan. On naurettavaa, että arkkitehtiopiskelijoille esitetään jatkuvasti malliesimerkkeinä sellaisia lukuisin tavoin surkeasti epäonnistuneita taloja kuin Fallingwater, Farnsworth house tai Villa Savoye – tai Villa Mairea. Kiyonori Kikutake antaa hyvän esimerkin esitellessään Shinkenchiku-lehdessä vuonna 1975 asuntoprojektiaan nimeltä “Pasadena Heights”. Mainospuheen sijasta tulevaisuuden arkkitehtien pitäisi ottaa esimerkkiä Kikutakesta ja eritellä avoimesti ja yksityiskohtaisesti suunnitelmiensa epäonnistumisia ja niiden syitä.

Joutuessaan piirtämään elannokseen taloja, jotka eivät paranna maailmaa (niinkuin lähes jokainen arkkitehti joutuu) arkkitehdin pitäisi pidättäytyä ymppäämästä niihin optimistista, edistyksellistä ilmettä luovaa visuaalista rekvisiittaa, vaikka asiakkaat ja viranomaiset saattavat häntä siihen yllyttää. Tulevaisuuden arkkitehtien ei pitäisi hankkia elantoaan pettämällä itseään ja muita.

Rovio piilomarkkinoi tuotteitaan koululaisille

Kuulin lapseltani, että Angry Birds -tuotemerkkiä piilomarkkinoidaan koulussa. Tein asiasta seuraavan sisältöisen ilmoituksen kuluttaja-asiamiehelle.

Tyttäreni xxx xxx on x. luokalla xxx ala-asteella Turussa. Kuvaamataidon tunnilla luokalle annettiin tehtäväksi jäljentää “Taistelevat metsot” korvaten metsot Angry Birds -hahmoilla. Oppilaat ohjeistettiin hakemaan älypuhelimella Angry Birds -kuvamateriaalia piirtämisen malliksi.

Opetushallituksen ja KKV:n muistion “Koulujen ja oppilaitosten sekä yritysten ja yhteisöjen välinen yhteistyö, markkinointi ja sponsorointi” mukaan “Piilomainontaa tai muuta peiteltyä mainontaa ei saa käyttää. Opettajan tulee varmistaa, että mainosviestit pidetään erillään opetusmateriaalista ja muusta lapsille ja nuorille jaettavasta aineistosta. Mainonnan tunnistettavuus hämärtyy, jos mainos puetaan lehtiartikkelin, tehtävän, kilpailun, tarinan tai sarjakuvan muotoon.”

Olemme käyneet kirjeenvaihtoa asiasta opettaja xxx xxx:n ja koulun rehtorin xxx xxx:n kanssa. 

Opettajan mukaan “Tunnin aihe oli valittu luokanopettajille suunnatulta sivustolta, joka sisältää hyväksi havaittuja kuvataidetöitä ja muita vinkkejä.” “Angry Birdsien kaupallisuutta tunnilla ei korostettu millään tasolla” ja “Suurin osa oppilaista alkoi innolla tekemään työtä, joten kukaan ei edes ehdottanut mitään muuta vaihtoehtoa Angry Birdsien tilalle.”

Rehtorin mukaan “Mitä tulee Angry Birds -hahmoihin, niin jos oikein ymmärsin, opettaja ei suinkaan yrittänyt mainostaa hahmoja/yritystä, joka on tuotteiden takana. Koulussa oli viime viikolla Ahtisaari-juhla, jossa katsoimme, kuinka presidentti Ahtisaari neuvotteli rauhan Angry Birds -tuoteteperheen hahmojen, lintujen ja possujen, välille. Luulisin, että näin oli laita monessa Suomen koulussa. Kyseessä ei ollut fiktiivinen Martti Ahtisaari, vaan ex-presidenttimme todellakin oli mukana tässä videossa. Tämä ehkä kuvannee sitä, ettei hahmojen näkymistä aina mielletä markkinoinniksi.”

Opettajan ja rehtorin mukaan kaupallisten tuotemaskottien käyttäminen opetuksessa oli siis asiallista, koska oppilaat ja opettajat eivät sitä tunnistaneet piilomainonnaksi eikä hahmojen kaupallisuutta korostettu. Minun nähdäkseni juuri nämä seikat tekevät toiminnasta Angry Birds -pelien ja niihin liittyvien oheistuotteiden piilomainontaa, vieläpä erittäin onnistunutta.

Myös rehtorin mainitsema, aiemmin esitetty Ahtisaari / Angry Birds -show täyttää nähdäkseni piilomainonnan tunnusmerkit.

Mielestäni kuluttaja-asiamiehen tulisi antaa kaikille asianosaisille: koululle, opettajan mainitsemalle luokanopettajille suunnatulle ideasivustolle, Angry Birds -tuotemerkin omistajalle Roviolle sekä rehtorin mainitseman Ahtisaari-esityksen tuottajille vähintään huomautus tai varoitus, ellei rangaistusta ala-ikäisille suunnatusta, opetukseksi naamioidusta piilomainonnasta.

Viihtyisä arkkitehtuuri

(kuva Johanna Hankosen kirjasta Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994))

Usein väitetään, että laadukas arkkitehtuuri tuottaa viihtyisää ympäristöä ja huono arkkitehtuuri epäviihtyisää. Mielestäni tämä on harhakäsitys. Kieltämättä jotkut tilat ja paikat koetaan viihtyisinä ja toisia ei. Arkkitehtuurin kanssa tällä ei kuitenkaan ole juurikaan tekemistä.

Koitan esittää mahdollisimman yksinkertaisen esimerkin. Oletetaan kaksi rintamamiestaloa. Toisessa asuu onnellinen perhe, joka huolehtii toisistaan ja ympäristöstään. Talo ja piha koetaan viihtyisänä. Kaikki on jotenkin mukavasti järjestyksessä. Toisessa taas asuu sekakäyttäjäperhe. Piha on vaarallista rojua täynnä oleva ryteikkö. Sisällä on sirpaleita ja saastaa. Ympäristö on epäviihtyisä. Arkkitehtuuri on molemmissa kuitenkin sama.

Väitän, että ympäristö koetaan sitä viihtyisämpänä, mitä paremmin sitä käyttävä yhteisö toimii. Dysfunktionaalinen yhteisö, esimerkiksi lähiö, jonka asukkaista suuri osa on syrjäytyneitä, tuottaa epäviihtyisää ympäristöä. Vanhemmat lähiöt, joiden eläköityneillä asukkailla on sosiaalista pääomaa ja aikaa, koetaan taas usein viihtyisinä. Täysin riippumatta arkkitehtuurista.

Yhteisön toimivuus kuitenkin heijastuu arkkitehtuuriin siinä mielessä, että kun hyvin toimivan yhteisön jäsenet muokkaavat rakennettua ympäristöä tarpeittensa mukaisesti – huoltotoimenpitein, istutuksin, muutoksin, laajennuksin – tuloksena on tietty visuaalinen ilme: pienimittakaavaisuus, monimuotoisuus, huolellisesti toteutettujen yksityiskohtien paljous. Dysfunktionaalisessa yhteisössä ihmisten suhde arkkitehtuuriin sen sijaan heilahtelee piittaamattomuuden ja väkivaltaisen vandalismin purkausten välillä, mikä luo toisenlaisen, epäviihtyisänä koetun visuaalisen ilmeen.

Nykyään viranomaiset sälyttävät vastuun viihtyisän ympäristön luomisesta arkkitehdille. Erilaisin määräyksin koitetaan varmistaa, että rakennusten muotoilu vastaisi kuvaa hyvin toimivasta yhteisöstä. Suuret rakennukset esimerkiksi vaaditaan muotoiltavaksi niin, että ne antaisivat vaikutelman useammasta pienestä rakennuksesta. Vaaditaan, että julkisivuissa käytetään useampaa materiaalia, että rakennusten korkeus vaihtelee, että ikkunat tai parvekkeet sommitellaan epäsäännöllisesti ja niin edelleen. Tämä on yhtä hullua kuin koittaa parantaa sairaan potilaan kalpeutta poskipunalla.

Totta on, että nykyään monet yhteisöt, erityisesti lähiöt kaupunkien laitamilla, ovat dysfunktionaalisia. Niissä elävät ihmiset ovat joko täysin syrjäytyneitä tai voimattomia, kyynisiä palkkaorjia. Tämä heijastuu kaupunkikuvaan. Kunnat tai valtiot voisivat toki parantaa ongelmallisten yhteisöjen toimivuutta sosiaali- ja talouspoliittisin toimenpitein. Nämä vaativat kuitenkin rahaa. Rahaa voidaan saada verottamalla rikkaita, tai rahaa voidaan jakaa suoraan työläisille korottamalla palkkoja. Pääoman globaalin liikkuvuuden maailmassa nämä vaihtoehdot ovat kuitenkin mahdottomia. Jos joku kunta tai valtio uskaltaisi edes harkita sellaisia, rikkaat siirtäisivät rahansa, kotinsa ja omistamansa työpaikat omalta kannalta edullisempaan paikkaan.

Arkkitehtuuri on huono lääke ympäristön epäviihtyisyyteen. Parempia keinoja on, mutta viranomaiset eivät pysty käyttämään niitä. Niinpä viranomaiset heittävät kuuman perunan arkkitehdeille, jotka taas toimeksiantojen menettämistä pelätessään eivät uskalla sanoa, ettei tällaisia kysymyksiä arkkitehtuurilla ratkaista.

Uutisankkoja ja totuuden siemeniä

Turun Sanomissa oli ilmastoskeptinen mielipidekirjoitus. Kirjoitin siihen vastauksen:

Kirjoittajalla on hyviä huomioita.
On totta, että länsimaat ovat “parantaneet” hiilitasettaan siirtämällä “likaista” tuotantoa Kiinaan ja muihin kehitysmaihin. Tämä on väärin ja johtuu siitä, että maan hiilitasetta laskettaessa ei oteta huomioon tuontitavaroita.
Samoin on totta, että biopolttoaineiden tuotanto on johtanut ruuan hinnan kohoamiseen. Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen vastaista taistelua ei saa maksattaa köyhimmillä. Ensisijaisena keinona tulisi olla energiansäästö niissä maissa, joissa energiaa eniten kulutetaan, siis länsimaissa.
Ilmaston lämpenemisen “pysähtyminen” sen sijaan on uutisankka vuodelta 2012, jossa virheenä oli lähdeaineston valikoiva rajaaminen. Aiheesta käytyyn keskusteluun voi tutustua esim. googlaamalla “global warming stopped 16 years ago”.
Ilmastonmuutos pitää torjua, mutta siten että samalla eriarvoisuutta vähennetään. Rakennemuutos tulee olemaan valtava, mutta niin on uhkakin.
Ilmaston lämpeneminen neljällä asteella johtaisi siihen, että suuri osa maailman ruokatuotantoalueista muuttuisi hedelmättömiksi. Samoin monet väkirikkaat seudut kuten Bangladesh jäisivät meren alle. Tämä tulisi johtamaan valtaviin kansainvälisiin kriiseihin.
Ilmastonmuutoksen torjunta tarkoittaa että esim. lentomatkustus ja pakasteruoat jäävät historiaan. Rakentaminen vähenee, ja se vähä, mitä rakennetaan, tehdään puusta. Teollisuudessa siirrytään kestävien, korjattavien tavaroiden tuotantoon.
Tämä tarkoittaa, että talouskasvu ja liikevoitot supistuvat, ylellisyys vähenee. Se on välttämätön uhraus kestävän tulevaisuuden hyväksi.

Arkkitehtuurin vetovoima

Turun pääkirjasto on Suomen suosituin kirjasto, niin suosittu että se vetää puoleensa ei-toivottuja aktiviteettejakin kuten huumekauppaa. Pirjo Sanaksenaho heitti Twitterissä, että talon puoleensavetävyys on hyvän arkkitehtuurin ansiota. Huono arkkitehtuuri karkottaisi ihmiset, toivotut yhtä hyvin kuin ei-toivotutkin.

Väite on problemaattinen ja siksi kiintoisa. Vaistomaisesti tulee mieleen joitakin vastaesimerkkejä.

Puoleensavetäviä taloja ja paikkoja, joiden arkkitehtuuria harvat väittäisivät erityisen hyväksi tai joissa ei OLE arkkitehtuuria perinteisessä mielessä: Jumbo. Tuurin kyläkauppa. Ruotsinlaivat. Rockfestivaalit.

Arkkitehtuurin harrastajien keskuudessa arvostettuja taloja ja paikkoja, jotka eivät kuitenkaan ole olleet laajempien kansanjoukkojen suosiossa: Pruitt-Igoe. Pihlajamäki. Chandigarh. Kouvolan kaupungintalon takana oleva ruohottunut aukio.

Yksi ongelma tulee heti mieleen: “hyvä” ja “huono” arkkitehtuuri ovat liukuvia käsitteitä. Arkkitehtuurin harrastajien maku on ailahteleva. Suuri osa siitä, mitä 60-, 70- ja 80-luvuilla ylistettiin hyvänä arkkitehtuurina, tyrmätään nykyään huonona.

Tietenkin voimme ottaa käyttöön utilitaristisen määritelmän, että hyvä tarkoittaa samaa kuin suosittu. Tämä olisi kuitenkin epärehellistä ongelman väistämistä. Ainakin me arkkitehtuurin harrastajat luulemme tunnistavamme hyvän arkkitehtuurin sen nähdessämme, ennen kuin meillä on mitään käsitystä kävijämääristä, myyntiluvuista tai yleisön mielipiteestä. Arkkitehtuurikilpailuissa ja julkisivulautakunnissa annetaan tuomio arkkitehtuurin hyvyydestä pelkkien piirustusten perusteella. Toisin sanoen on empiirinen tosiasia, että käsitteitä hyvä ja huono arkkitehtuuri ei käytetä suositun ja epäsuositun synonyymeinä. Jos näin olisi, arkkitehtuurin laadun arvoiminen ennen rakennuksen käyttöön ottamista olisi mahdotonta ja arkkitehtuurikilpailut ja julkisivulautakunnat pitäisi lakkauttaa.

Tietenkin voidaan ajatella, että tuomaristot ja lautakunnat arvioivat arkkitehtuurin puoleensavetävyyttä vertaamalla piirustuksia aiemmin suosituiksi osoittautuneisiin rakennuksiin. Näin kyllä usein epäilemättä tehdään. Tämän metodin ankara noudattaminen kuitenkin pysähdyttäisi kehityksen. Uusia ratkaisuja ei voitaisi kokeilla. Todellisuudessa kuitenkin arviointitekstejä lukemalla voi todeta, että itse asiassa useinkin halutaan nimenomaan “uudenlaisia” ratkaisuja “nähtyjen” sijasta.

Toinen ongelma on arkkitehtuurin puoleensa vetävän vaikutuksen erottaminen kaikista muista vaikutuksista. Pitäisi olla kaksi kirjastoa, yhtä hyvällä valikoimalla ja sijainnilla, jotta arkkitehtuurin puoleensavetävyys voitaisiin erottaa. Tällaisia esimerkkejä tuskin koskaan löytyy.

Turun uuden pääkirjaston tapauksessa ilmeinen, arkkitehtuurista riippumaton seikka on se, että tilaa ylipäänsä on aiempaan verrattuna moninkertaisesti enemmän. Tila on myös kaikkien käytettävissä korvauksetta. Tällaiset paikat ovat kaupungissa harvassa. On todennäköistä, että kirjasto olisi suosittu vaikka arkkitehtuuri olisi huonompaakin.

Kolmas, ja mielestäni tärkein, ongelma on se, pitääkö arkkitehtuurin olla ylipäätään puoleensavetävää? Pitääkö arkkitehtuurin osallistua kilpailuun kävijämääristä?

Eräänä päivänä luin työpaikan vessassa Guinnessin ennätysten kirjaa. Tulin kohtaan musiikki. Kaikki ennätykset koskivat myyntilukuja. Tämä oli mielestäni loukkaavaa. Mielestäni on itsestään selvää, että musiikin arvo ei ole mitattavissa pelkästään osto- ja kuuntelukertojen määrillä. Rakastamani musiikin joukossa on paljon sellaisia teoksia, joita ei useimmissa elämän tilanteissa voi mitenkään kuunnella.

Samoin jonkun paikan arkkitehtuuri voi olla jollekin ihmiselle tärkeää, vaikka tämä kävisi paikassa vain muutaman kerran elämässään. Arkkitehtuurin ei kaikissa tilanteissa tarvitse olla puoleensavetävää. Päinvastoin: luotaantyöntävä arkkitehtuuri ja epäsuositut paikat ovat viihtyisälle kaupungille elintärkeitä.

Adam Smithin temppelit

Uusliberalismin idea on sama kuin jätskimainoksen: lupa olla itsekäs ja tyhmä.

Vaikka tiedämme, että Adam Smithin näkymätön käsi ei toimi, tiedolla ei ole väliä. Vaikka tiedämme tiedeyhteisön yksimielisesti pitävän todennäköisenä, että hiilidioksidipäästöt johtavat ilmaston lämpenemiseen, joka johtaa maailman ruoantuotannon häiriintymiseen ja valtamerien pinnan nousuun, joka johtaa tuhoisiin kansainvaelluksiin, tiedolla ei ole väliä. Haluamme edelleen ajella kahdella autolla markettiin ostamaan muovileluja ja kasvihuonekurkkuja, lämmittää talon öljyllä 24 asteeseen, istua terassilla juoden kylmää amerikkalaista kaljaa lämpölamppujen alla suunnitellen kuntosali-, kotiteatteri- ja kodinhoitohuoneprojekteja, kuten kaikki muutkin tekevät. (lähde: lottoarvonta, Pirkka ja Yhteishyvä)

Ihmiskunta on markkinoinnin uhri.

Olemme vuoranneet kodit, työpaikat, raitiovaunut, torit ja taskumme nelikulmioilla, jotka säteilevät ympärivuorokautista pinnallisuuden propagandaa: Ajattele omaa mielihyvääsi, omia lapsellisia halujasi. Sinulla on oikeus niihin, olet ansainnut sen. Piirrettyjä, pornoa, actionia, shoppailua, elämäntyylejä ja katastrofeja on saatavilla vuorokauden ympäri korkealuokkaisilla erikoistehosteilla ja hifiäänellä varustettuna.

Nelikulmiot vakuuttavat meille, että kaikki on helppoa. Kaikki ongelmat on ratkaistavissa kätevästi ja fiksusti, ilman että sinun tarvitsee yrittää miettiä. Sinä tiedät kyllä, miten juttu toimii, ja jos et tiedäkään, niin ei kyllä tiedä kukaan muukaan, ja jos joku luulee olevansa muuta mieltä, niin se on kyllä idiootti. Mutta ei sillä ole väliä, me ollaan mahtavia kavereita vai mitä? Hä hä hä, loistavaa!

Uusliberalistinen ideologia vapahtaa meidät vaatimuksesta yrittää ymmärtää toisia ihmisiä. Samoin se vapahtaa ajattelemasta eläimiä, luontoa, maailmaa kokonaisuutena. Adam Smithin näkymätön käsi järjestää kaiken parhain päin kun vain maltamme olla yrittämättä puuttua maailman ongelmiin.

Rippikoulussa ihmettelin uskonnon perustana olevan logiikan pyöreyttä: Raamattu on oikeassa, koska se on Jumalan sanaa, ja se on Jumalan sanaa, koska raamatussa lukee niin. (Erosin kirkosta heti rippilahjat kuitattuani.) Enää en ihmettele, sillä olen ollut ymmärtävinäni, että kaikkien aaterakennelmien pohjalla on tautologioita. Kielellä ei ole perustaa todellisuudessa vaan toisin päin.

Uusliberalismin takana oleva tautologia on harvinaisen karkea, suorastaan loukkaava: Sinun täytyy olla itsekäs, koska kaikki muutkin ovat, ja kaikki muutkin ovat itsekkäitä, koska kaikki muutkin ovat. Kiusallisesti kuitenkin joillakuilla on outoja kokemuksia siitä, että toiset ovat jeesanneet pulassa ihan vain ystävällisyyttään. Tämä on vaarallista.

Kaikki uskonnot ovat rakentaneet temppeleitä, koska komea rakennus pönkittää ihmeesti uskoa horjuvaan sanomaan. Uusliberalismin temppeleitä ovat yksityistalot, pilvenpiirtäjät, taidemuseot ja, kumma kyllä, viime aikoina myös kirjastot. Koska uusliberalismi on itsekkyyden uskonto, sen temppelit pyrkivät antamaan vaikutelman suurimmasta mahdollisesta omavaltaisuudesta. Moderni arkkitehtuuri on sileää, abstraktia ja graafista, se uhmaa painovoimaa, lämmönjohtumista ja muita fysiikan lakeja, kilvoitellen siitä, kuka osaa piirtää epätodennäköisimmän muotoisen rakennuksen. Maksimaalisen absurdi muoto on maksimaalisen mieleenjäävä konkreettinen todistus maksimaalisen itsekkyyden voimasta.

Louekari: fiilistelyä umpiossa

Suomalaiset arkkitehdit elävät umpiossa. Lauri Louekarin arvostelu Kari Palsilan ja Tarja Nurmen kirjasta “Finnish Architecture with an Edge” (Arkkitehti 2/2013) on loistava todistuskappale.

Kirjoituksessa vilisee käsitteitä, joilla tuntuisi olevan yhteyksiä arkkitehtuurikeskustelun ulkopuolelle: “kliinisyys”, “vastavirtaan asettuminen”, “konventioista poikkeaminen”, “ihmisläheisyys”, “lempeys”, “aistillisuus”, “loogisuus”, “empirismi”, “romantiikka”. Tarkemmin lukiessa huomaa kuitenkin, että kaikkia käsitteitä käytetäänkin jossain yleiskielestä poikkeavassa erikoismerkityksessä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa filosofisissa ympyröissä Graham Harman puhuu altakaivamisesta (undermining) tai Gilles Deleuze taitoksista (folding).

Esimerkiksi käy ilmi että 90-luvun arkkitehtuuri on kliinistä, koska se oli suorakulmaista. Empirismi jonka mukaista “otetta” Turun kirjaston arkkitehtuurissa kuulemma on, merkitsee ilmeisesti sitä, että “suuret kuvalliset tehot jäävät sivuseikaksi”. Toisin sanoen talosta ei ole saatu hyviä kuvia, vaikka talo kirjoittajan mielestä paikan päällä nähtynä onkin hyvä.

Eniten minua kuitenkin nyppii Villa Karin, Kaisa-kirjaston ja Kirkkojärven koulun yhteydessä esitetty arvotus. Näiden talojen arkkitehtuuri on kuulemma “ihmisläheistä”, “lempeää” ja “aistillista”. Miten? Niissä on “kaarimuotoja”.

Tässä vaiheessa kuka tahansa muu kuin arkkitehtikoulutuksen saanut ihminen räjähtäisi nauruun, tai ehkä itkuun.

Louekari tulee paljastaneeksi maailmannäkemyksen, jossa kaikkea arvioidaan sen mukaan, miltä se näyttää, mikä fiilis tulee sitä katsoessa. Useimmat ihmiset ajattelevat, että lempeys on joidenkin ihmisten toiminnassa esiin tuleva hyvä periaate. Ehkä sää voi olla lempeä. Keiton tai jugurtin kutsuminen lempeäksi on jo hieman outoa. Mutta talon. Ajatus, että talo seinien tai ikkunoittensa muotoilun kautta pystyisi auttamaan hädänalaista tai lohduttamaan tai antamaan anteeksi, on primitiivistä maagista analogiauskoa.

Koko juttu olisi vain huvittava, jos kyse ei olisi myöhäiskapitalistisessa kulutusyhteiskunnassamme kaikkialle ulottuvasta ilmiöstä. Barthes kai kutsui tätä siksi että merkitsijä on irtautunut merkityksestä. 80-luvulla tätä oltiin kritisoivinaan, mutta kävikin niin, että itse merkitsijä “kritiikki” irtautui muiden mukana.

Ihmisläheisyys = kaarevia muotoja. Kriittinen särmä = teräviä kulmia. Empirismi = useita erimuotoisia laatikoita, ei fotogeeninen. Rationalismi, oletettavasti = yksi iso laatikko tai useita samanmuotoisia laatikoita.

Jos kaikki arkkitehtuuri tapahtuisi vain jossain virtuualitodellisuudessa niin tällainen hölmöily olisi harmitonta. Rakentaminen on kuitenkin fyysisesti, taloudellisesti ja ekologisesti erittäin todellinen juttu. Se, mitä rakennetaan, mihin, ja kuka niitä rakennuksia pääsee käyttämään, vaikuttaa meidän ja lastenlastemme elämään ihan oikeasti. Kun keskustelu arkkitehtuurista ohjataan Louekarin viitoittamalla tavalla muotokikkailun sävyeroihin – haluaisitko mieluummin ihmisläheisen, kaarevan supermarketin, vai kriittisen särmikkään supermarketin, vai kenties ekologisen vihreäksi maalatun supermarketin, jossa on pari tuulihyrrää katolla? – niin on turha voivotella jos “arkkitehtuuri” ei enää kiinnosta ketään.

The real test of data-driven architecture

(I wrote this little rant on my tumblr, but I thought why not cross post it here, in case someone’s still checking this blog out)

Suppose you have modelled the incomprehensibly complex processes and gathered all the required data to reliably model the life cycle environmental and social impact of your building. Then you run the simulation and anxiously wait for the program to give the answer.

And the optimal solution is a boring ordinary box.

Or no building at all.

Will you stand by it?

Or more importantly, will your client and the authorities stand by it? You show them the result. But it’s just an ordinary box! You were supposed to create an innovative, novel optimal solution! But, you show them the graphs, the methods, the data. This is the input and this is the output.

No, they won’t hear you. They have no time for the technical stuff. If the result of your patient and diligent research doesn’t look sexy, then fuck it. They want something that looks innovative. That’s why they hired you in the first place.

You bite your tongue, spit to the ground, rewrite the program removing most of the variables until you get a funny looking spider-webby nano-material blob or a picturesque clustering of primitive huts. Yes, that looks futuristic. That looks ecological. That’s good for publicity. And what’s good for publicity is good for business.

And what’s good for business is good for everybody.

Fuck wordpress, I’m moving to tumblr

I don’t know what they changed but posting on wordpress has been a pain lately. I’m moving to infiniteinterior.tumblr.com
(I couldn’t even make the above link without resorting to HTML!)

Guggenheim

VOIKO SUOMI HYVIN

tänään 11.1. klo 08:02

Joopa pistäkää vaan rahaa museoihin.Eilen taas yksi suru uutinen perhedraama Helsingissä,HERÄTKÄÄ PÄÄTTÄJÄT!!!!! MIHIN NIITÄ EUROJA PITÄISI LAITTAA?????

“Guggenheim ei ota mitään riskejä” | Helsinki | yle.fi.

Battle of the styles!

 

GUANGZHOU | The Pinnacle | 360m | 1181ft | 60 fl | T/O – Page 18 – SkyscraperCity.

30-story skyscraper built in 15 days

AXE / Takato Yamamoto

Rising Tensions.

扉用

六七質

Pruned: Fuck Yeah Delta!

Pruned: Fuck Yeah Delta!.

Via https://twitter.com/#!/stphnbckr

see also http://pruned.blogspot.com/2010/06/alluvial.html

Madrid: developer heaven

 

Commieblock aerial tour (lots of pics) – SkyscraperCity.

Charles Holland nails it on Post-Modernism

Charles Holland on what was good about Post-Modernism: in short, it is the true heir of the socio-politically progressive, egalitarian and open attitude that Modernism originally touted but soon lost touch with.

(The V+A exhibition on Post-Modernism) treated po-mo as a momentary lapse of taste, an over-stuffed interregnum before the proper business of modernism continued. Whilst comforting to some this reading is highly problematic, not least because it fails to use or even acknowledge any of the lessons learnt along the way. Not only does such a reading ignore the important developments initiated by post modernism – an awareness of the role of taste and class, a willingness to open up architecture to other disciplines, a critical re-reading of the architectural canon itself – but it allows modernism to return minus its social and political conviction. A modernism, in short, eviscerated of cultural content and prissily obsessed with refining its own limited stylistic vocabulary. What kind of victory is this?

Post modernism isn’t the inevitable bedfellow of neo-liberalism of popular demonology, as both Kester Rattenbury and myself attempted to point out in our essays in Radical Post Modernism. Confining its influence almost entirely to the 1980’s leads to the conclusion that po-mo is inseparable from the politics of Reagan and Thatcher.  To conflate it with neo-liberalism is a classic case of shooting the messenger. As this otherwise unrelated article attests, nothing invites post modern scepticism more than its complete disavowal.

Post modernism’s really interesting developments occurred in the late ’60’s and early ’70’s when it engaged explicitly with social and cultural issues and was still attempting to revitalise modernism rather than deny its relevance. The importance of post modernism today – beyond a recherche parlour game of perverser-than-thou taste – lies in exploring the avenues it opened up beyond modernism, rather than a return to pre-modernism. For that reason, historicism is probably its least interesting contribution. I don’t have a problem in using historical forms in order to break out of modernism’s more repressive stylistic constraints but it also leads to the new orthodoxy of Andrés Duany and co. Likewise, post modern urbanism is far more useful as an explosive critique of masterplanning than as an excuse for the spatial monotony of New Urbanism.

fantastic journal: Last chance to see.

Wonders of typography & pattern recognition

source: http://mrmcqueen.ws/post/15221208061

via Surrogate Self.

 

Surrogate Self

Surrogate Self.

gatelock

gatelock.

Dresden – Gorbitz

__________________

A beautiful video of everyday environment in German Democratic Republic. The vast repetitive landscape of perfectly rationalized production now seems so poetic! Although I’m sure many who experienced it firsthand don’t remember it so dearly. But does not every generation have to dream their own dreams? We, the children of abundance, dream of the only thing we lack: scarcity. The infinite emptiness, devoid of meaning and pregnant with it, and only when we have lost it do we understand its value.

via German Commieblocks 4 you ! ! ! ! – Page 2 – SkyscraperCity.

tataraseitetsu: eggfryrice: 藤原

レトロ・箱世界

アンニュイな三姉妹が住んでいます。

 http://www.pixiv.net/member_illust.php?mode=medium&illust_id=22958625

KENMAT.

The future that was

The future, my dad explained to me, would be The Leisure Society. We currently lived in what was called The Affluent Society and this would be the next stage in the forward progress of mankind. As technology and automation reduced the need for people to work and as things became more efficient and durable, so we would shift to being primarily consumers of goods and services: we would work less because we would have fewer needs in some ways. His example was the light bulb. In the future you would have light-bulbs that lasted indefinitely, meaning that you would buy one in a lifetime and that built-in-disposability would become a thing of the past. Freed from onerous work we would concentrate on the higher things, no doubt, poetry, love, the cultivation of interpersonal relationships and so on. You may well say, on reflection, that my father was naive, but this was a broadly held notion at the time, that technology was liberating and fundamentally, would liberate us from work. The machines would suffer for us, they would produce vastly more than we could manage to and we would live on the fruit of their labour

… and what will be left of them?.

Form, Space & Order

Check out the floor plan!

Disney’s All-Star Sports Resort – Walt Disney World Resort.

Form, Space & Order

 

all star sports resort – Google-haku.

Form, Space & Order

BRACELI.

takehiko nez architects: urban hut

Super nice crossbreed: early 2000s Sejima/Nishizawa minimalism x exposed down-to-earth construction

takehiko nez architects: urban hut.

3D Print a Building

3D Print a Building « Ponoko – Blog.

Who designed the banana?

Behold: a “natural” banana.

I’ll rather have the genetically modified one, please. (Genetically modified by cultivation and selection, that is.)

Who designed the banana? « NextNature.net.

Wolf-to-dog transition had little to do with humans, ancient skull suggests

“Traditional anthropological definitions of domestication consider the process to be a deliberate act of selection by humans,” the published study states. “However, this view has been challenged in recent years by the hypothesis that animals colonized anthropogenic environments of their own volition and evolved into new (‘‘domestic’’) species via natural evolutionary processes . . . After initial changes occurred, the resulting new species were modified during their association with people via natural adaptation, human selection, and genetic drift.”

That is, nobody was “domesticated” by anyone. Humans and wolves just happened to live in proximity. Some individuals were more inclined than others to a peaceful coexistence. This trait proved advantageous; thus, a symbiosis.

A wonderful perspective on how “nature” seems to favor synergy.

Wolf-to-dog transition had little to do with humans, ancient skull suggests | News | National Post.

St Petersburg

 

 

 
Commieblocks of Russia – Page 5 – SkyscraperCity.

Pietari ja Lahti

A wonderful panorama of St. Petersburg suburbia. Click for the glorious full size.

Commieblocks in your city. Show us 🙂 – Page 34 – SkyscraperCity.

Why I like to post these commieblock pictures: This kind of environment is too easily branded inhuman. I think that depends very much on one’s personal experience. It is certainly possible to view “commieblock” environment as beautiful, charming and a natural expression of our rationalized industrial society. Of course they should invest a bit more in the upkeep… Anyway, I’d like to quote Peter Eisenman when Leon Krier accused his buildings of being inhuman. “No they’re not. People live in them.”

http://maps.google.fi/maps?q=Saksala,+Lahti&ie=UTF8&hq=&hnear=Saksala,+Lahti&gl=fi&ll=60.96946,25.681483&spn=0.010277,0.033023&t=h&z=14&vpsrc=6&layer=c&cbll=60.9722,25.681726&panoid=SmnUwbcmHuPmmfDwEKqT8Q&cbp=12,144.44,,0,2.75&source=embed&output=svembed
Näytä suurempi kartta

I lived a few years of my life in a 70’s precast-concrete neighborhood in Saksala, Lahti (pictured above). It’s not as extreme as most of the Eastern European commie neighborhoods but there’s not much in the way of “architecture” either. I think it was OK.

(I don’t seem to be able to figure out how to embed Google Maps here… apologies for that)

the guy who did the skyrim soundtrack

Unfortunate band photos – sandbox reboot.

in statu nascendi

modernism before they sold out

Industrial Design – Rietveld Schröder House II.