Louekari: fiilistelyä umpiossa

Suomalaiset arkkitehdit elävät umpiossa. Lauri Louekarin arvostelu Kari Palsilan ja Tarja Nurmen kirjasta “Finnish Architecture with an Edge” (Arkkitehti 2/2013) on loistava todistuskappale.

Kirjoituksessa vilisee käsitteitä, joilla tuntuisi olevan yhteyksiä arkkitehtuurikeskustelun ulkopuolelle: “kliinisyys”, “vastavirtaan asettuminen”, “konventioista poikkeaminen”, “ihmisläheisyys”, “lempeys”, “aistillisuus”, “loogisuus”, “empirismi”, “romantiikka”. Tarkemmin lukiessa huomaa kuitenkin, että kaikkia käsitteitä käytetäänkin jossain yleiskielestä poikkeavassa erikoismerkityksessä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa filosofisissa ympyröissä Graham Harman puhuu altakaivamisesta (undermining) tai Gilles Deleuze taitoksista (folding).

Esimerkiksi käy ilmi että 90-luvun arkkitehtuuri on kliinistä, koska se oli suorakulmaista. Empirismi jonka mukaista “otetta” Turun kirjaston arkkitehtuurissa kuulemma on, merkitsee ilmeisesti sitä, että “suuret kuvalliset tehot jäävät sivuseikaksi”. Toisin sanoen talosta ei ole saatu hyviä kuvia, vaikka talo kirjoittajan mielestä paikan päällä nähtynä onkin hyvä.

Eniten minua kuitenkin nyppii Villa Karin, Kaisa-kirjaston ja Kirkkojärven koulun yhteydessä esitetty arvotus. Näiden talojen arkkitehtuuri on kuulemma “ihmisläheistä”, “lempeää” ja “aistillista”. Miten? Niissä on “kaarimuotoja”.

Tässä vaiheessa kuka tahansa muu kuin arkkitehtikoulutuksen saanut ihminen räjähtäisi nauruun, tai ehkä itkuun.

Louekari tulee paljastaneeksi maailmannäkemyksen, jossa kaikkea arvioidaan sen mukaan, miltä se näyttää, mikä fiilis tulee sitä katsoessa. Useimmat ihmiset ajattelevat, että lempeys on joidenkin ihmisten toiminnassa esiin tuleva hyvä periaate. Ehkä sää voi olla lempeä. Keiton tai jugurtin kutsuminen lempeäksi on jo hieman outoa. Mutta talon. Ajatus, että talo seinien tai ikkunoittensa muotoilun kautta pystyisi auttamaan hädänalaista tai lohduttamaan tai antamaan anteeksi, on primitiivistä maagista analogiauskoa.

Koko juttu olisi vain huvittava, jos kyse ei olisi myöhäiskapitalistisessa kulutusyhteiskunnassamme kaikkialle ulottuvasta ilmiöstä. Barthes kai kutsui tätä siksi että merkitsijä on irtautunut merkityksestä. 80-luvulla tätä oltiin kritisoivinaan, mutta kävikin niin, että itse merkitsijä “kritiikki” irtautui muiden mukana.

Ihmisläheisyys = kaarevia muotoja. Kriittinen särmä = teräviä kulmia. Empirismi = useita erimuotoisia laatikoita, ei fotogeeninen. Rationalismi, oletettavasti = yksi iso laatikko tai useita samanmuotoisia laatikoita.

Jos kaikki arkkitehtuuri tapahtuisi vain jossain virtuualitodellisuudessa niin tällainen hölmöily olisi harmitonta. Rakentaminen on kuitenkin fyysisesti, taloudellisesti ja ekologisesti erittäin todellinen juttu. Se, mitä rakennetaan, mihin, ja kuka niitä rakennuksia pääsee käyttämään, vaikuttaa meidän ja lastenlastemme elämään ihan oikeasti. Kun keskustelu arkkitehtuurista ohjataan Louekarin viitoittamalla tavalla muotokikkailun sävyeroihin – haluaisitko mieluummin ihmisläheisen, kaarevan supermarketin, vai kriittisen särmikkään supermarketin, vai kenties ekologisen vihreäksi maalatun supermarketin, jossa on pari tuulihyrrää katolla? – niin on turha voivotella jos “arkkitehtuuri” ei enää kiinnosta ketään.

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s