Viihtyisä arkkitehtuuri

(kuva Johanna Hankosen kirjasta Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994))

(kuva Johanna Hankosen kirjasta Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994))

Usein väitetään, että laadukas arkkitehtuuri tuottaa viihtyisää ympäristöä ja huono arkkitehtuuri epäviihtyisää. Mielestäni tämä on harhakäsitys. Kieltämättä jotkut tilat ja paikat koetaan viihtyisinä ja toisia ei. Arkkitehtuurin kanssa tällä ei kuitenkaan ole juurikaan tekemistä.

Koitan esittää mahdollisimman yksinkertaisen esimerkin. Oletetaan kaksi rintamamiestaloa. Toisessa asuu onnellinen perhe, joka huolehtii toisistaan ja ympäristöstään. Talo ja piha koetaan viihtyisänä. Kaikki on jotenkin mukavasti järjestyksessä. Toisessa taas asuu sekakäyttäjäperhe. Piha on vaarallista rojua täynnä oleva ryteikkö. Sisällä on sirpaleita ja saastaa. Ympäristö on epäviihtyisä. Arkkitehtuuri on molemmissa kuitenkin sama.

Väitän, että ympäristö koetaan sitä viihtyisämpänä, mitä paremmin sitä käyttävä yhteisö toimii. Dysfunktionaalinen yhteisö, esimerkiksi lähiö, jonka asukkaista suuri osa on syrjäytyneitä, tuottaa epäviihtyisää ympäristöä. Vanhemmat lähiöt, joiden eläköityneillä asukkailla on sosiaalista pääomaa ja aikaa, koetaan taas usein viihtyisinä. Täysin riippumatta arkkitehtuurista.

Yhteisön toimivuus kuitenkin heijastuu arkkitehtuuriin siinä mielessä, että kun hyvin toimivan yhteisön jäsenet muokkaavat rakennettua ympäristöä tarpeittensa mukaisesti – huoltotoimenpitein, istutuksin, muutoksin, laajennuksin – tuloksena on tietty visuaalinen ilme: pienimittakaavaisuus, monimuotoisuus, huolellisesti toteutettujen yksityiskohtien paljous. Dysfunktionaalisessa yhteisössä ihmisten suhde arkkitehtuuriin sen sijaan heilahtelee piittaamattomuuden ja väkivaltaisen vandalismin purkausten välillä, mikä luo toisenlaisen, epäviihtyisänä koetun visuaalisen ilmeen.

Nykyään viranomaiset sälyttävät vastuun viihtyisän ympäristön luomisesta arkkitehdille. Erilaisin määräyksin koitetaan varmistaa, että rakennusten muotoilu vastaisi kuvaa hyvin toimivasta yhteisöstä. Suuret rakennukset esimerkiksi vaaditaan muotoiltavaksi niin, että ne antaisivat vaikutelman useammasta pienestä rakennuksesta. Vaaditaan, että julkisivuissa käytetään useampaa materiaalia, että rakennusten korkeus vaihtelee, että ikkunat tai parvekkeet sommitellaan epäsäännöllisesti ja niin edelleen. Tämä on yhtä hullua kuin koittaa parantaa sairaan potilaan kalpeutta poskipunalla.

Totta on, että nykyään monet yhteisöt, erityisesti lähiöt kaupunkien laitamilla, ovat dysfunktionaalisia. Niissä elävät ihmiset ovat joko täysin syrjäytyneitä tai voimattomia, kyynisiä palkkaorjia. Tämä heijastuu kaupunkikuvaan. Kunnat tai valtiot voisivat toki parantaa ongelmallisten yhteisöjen toimivuutta sosiaali- ja talouspoliittisin toimenpitein. Nämä vaativat kuitenkin rahaa. Rahaa voidaan saada verottamalla rikkaita, tai rahaa voidaan jakaa suoraan työläisille korottamalla palkkoja. Pääoman globaalin liikkuvuuden maailmassa nämä vaihtoehdot ovat kuitenkin mahdottomia. Jos joku kunta tai valtio uskaltaisi edes harkita sellaisia, rikkaat siirtäisivät rahansa, kotinsa ja omistamansa työpaikat omalta kannalta edullisempaan paikkaan.

Arkkitehtuuri on huono lääke ympäristön epäviihtyisyyteen. Parempia keinoja on, mutta viranomaiset eivät pysty käyttämään niitä. Niinpä viranomaiset heittävät kuuman perunan arkkitehdeille, jotka taas toimeksiantojen menettämistä pelätessään eivät uskalla sanoa, ettei tällaisia kysymyksiä arkkitehtuurilla ratkaista.

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s