Paluu tulevaisuuksiin

 

Kuvahaun tulos haulle buckminster fuller dome(julkaistu editoituna Arkkitehti-lehdessä 5/16)

“The future has been sold”. Tulevaisuus on myyty, Blur-yhtye lauloi vuonna 1995 “the Universal”- kappaleessa. Tämä on ollut ainakin viimeiset kolmekymmentä vuotta postmodernin aikakautemme johtoteema.

Arkkitehtuurin kannalta tilanne on kiusallinen. Arkkitehdin työ on suunnitella tulevaisuutta varten. Modernismi uskoi hyvinvoinnin yleiseen kasvuun teollistumisen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen myötä – lyhentyvään työaikaan, halpoihin kulutustavaroihin ja kodinkoneisiin, rajattomaan energiaan, nälän ja sotien katoamiseen ja niin edelleen – ja arkkitehtuuri otti tehtäväkseen tarjoutua auttamaan tässä projektissa. Projekti kuitenkin, kuten tiedämme, ajautui kriisiin ja keskeytyi.

Postmodernismi tunnusti voimattomuutensa maailman sekavuuden edessä. Yksityisiä makumieltymyksiä ja elämäntyylejä oli lukemattomia. Arkkitehdit pidättäytyivät tuomitsemasta. Vaikka toimeksiannon yhteiskunnalliset tai taloudelliset päämäärät saattoivat vaikuttaa kyseenalaisilta, “kriittinen” arkkitehti keskittyi sen sijaan henkilökohtaiseen kokemukseen, luomaan “viihtyisiä” tai mystisellä tavalla “merkityksellisiä” paikkoja ja tiloja.

Postmodernismin ikävä ja näköalaton aikakausi on kuitenkin, minusta tuntuu, päättymässä.

Kuten historiassa monesti aiemmin, uuden tulevaisuuden löytäminen tuntuu vaativan menneisyyden uudelleenarviointia. Kirjassaan Last Futures skotlantilainen arkkitehtuurikriitikko Douglas Murphy kartoittaa tuoreella tavalla ja perusteellisesti 1960-luvun tulevaisuusvisioita – megastruktuureja, jättiläiskupoleita ja niin edelleen – sekä niiden taustoja ja myöhempiä kohtaloita.

Nykyään useimmat näkevät tuon ajan suurisuuntaiset suunnitelmat lapsellisina, epärealistisina ja epäinhimillisinä utopioina. Murphyn mukaan ne kuitenkin olivat tekoaikanaan täysin realistisia. Hirvittävä sotahan oli vain parinkymmenen vuoden takana, mutta pian uskottiin siirryttävän rajattoman energian aikakauteen ja kolmen päivän työviikkoon. Jättiläisristikkoon ripustettuun muovikapseliin muuttaminen vaikutti mukavalta ja aivan mahdolliselta näköalalta.

schlangenbader_01.jpgMurphy kaivaa kirjassaan esiin näiden suunnitelmien hyviä tavoitteita, ja erittelee muutamia onnistuneita tapauksia, joissa nämä tavoitteet toteutuivat. Tällaisia ovat esimerkiksi Berliinissä Schlangenbader Strassella sijaitseva moottoritien päälle rakennettu puoli kilometriä pitkä terassitalo (arkkitehti Georg Heinrichs) ja East Anglian yliopiston niin ikään satoja metrejä pitkä kompleksi Norwichissa (Denis Lasdun). Toisaalta hän löytää arkipäiväisiä esimerkkejä siitä kuinka 1960-luvulla kehitetyt teollisen rakentamisen järjestelmät elävät ja voivat suhteellisen hyvin – toki poliittisista ja sosiaalisista tavoitteistaan kuohittuna: lentokentät, logistiikka- ja kauppakeskukset, avotilatoimistot… Suomessa tähän listaan voisi lisätä elementtirakenteisen asuntotuotannon.

Murphy myöntää, että suuri osa projekteista epäonnistui jollain tavalla, jotkut katastrofaalisesti. Sellaiset tapaukset kuin Ronan Pointin tornitalon romahtaminen Lontoossa 1968 tai St. Louisin Pruitt-Igoen asuinalueen räjäyttäminen 20 vuotta sen valmistumisen jälkeen 1976 julistettiin lähes välittömästi todisteiksi “modernismin kuolemasta”. Yhä edelleen ajan sosiaalisesti tuotettujen asuntoalueiden purkutöitä juhlitaan näyttävästi.

Murphy erittelee näiden epäonnistumisten syitä yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Montrealin maailmannäyttelyyn 1967 rakennettu Habitat-terassitalo (Moshe Safdie) tuli pahamaineisen kalliiksi siitä syystä, että se oli liian pieni. Jos asuntomoduleja olisi tuotettu parin sadan sijasta tuhansia, kuten alkuperäinen suunnitelma oli, modulien yksikköhinta olisi tullut kohtuullisemmaksi. Yhdysvaltain paviljonkina samassa näyttelyssä oli Buckminster Fullerin suunnittelema valtava geodeettinen pallorakenne. Pallon akryylivalokate tuhoutui tulipalossa näyttävästi roihuten vuonna 1976. Palo sai alkunsa huolimattomista tulitöistä.

Tyypillisiä syitä asuinalueiden “epäonnistumisiin” olivat yksityisten urakoitsijoiden huono työnlaatu, huono kiinteistönhuolto, palvelujen riittämättömyys, 1970-luvulla kasvuun lähtenyt työttömyys ja kovien huumeiden leviäminen. Tästä huolimatta syy vieritettiin usein arkkitehtuurin niskoille. Syytettiin ylisuurta mittakaavaa, monitasoisia liikennejärjestelmiä ja epätavallisia rakennustyyppejä – ja tietenkin betonia.

Jane Jacobs, akateemisten piirien ulkopuolinen kaupunkiaktivisti, toi 1960-luvulla kirjoissaan ensi kertaa esiin vanhan kaupunkirakenteen positiiviset ominaisuudet, jotka uusilta asuinalueilta puuttuivat. Hänen oppinsa saivat seuraavina vuosikymmeninä valtavan suosion. Käytännössä ne kuitenkin usein latistuivat pelkäksi traditionalismiksi. Murphyn mukaan Jacobsin ja hänen seuraajiensa huomiot elävästä jalankulkuympäristöstä olivat sinänsä oikeita, mutta jättivät huomiotta kaupungin sosiaalisen koostumuksen. Jacobsin suuri voitto oli Robert Mosesin ja Paul Rudolphin Lower Manhattan Expressway- megastruktuurihankkeen kaataminen ja Greenwich Villagen suojeleminen. Tämä oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto: kaupalliset voimat tuhosivat suojelusta huolimatta Jacobsille rakkaan Villagen yhteisön. Vain ontto kuori säilyi.

Murphyn mukaan modernismin saattaminen huonoon maineeseen oli vapaita markkinoita suosivalle oikeistolle mieleinen ideologia. Se teki mahdolliseksi myydä valtion varallisuutta samalla kun voitiin väittää parannettavan köyhien elinympäristöä.

Samaan aikaan kun arkkitehtikunnan traditionalistinen siipi värvättiin tämän kiinteistö- ja sosiaalipoliittisen peiteoperaation palvelukseen, myös uudistushaluisemmat arkkitehdit olivat alkaneet epäillä modernismia. Rachel Carson, Paul Ehrlich ja Rooman Klubi olivat maalanneet – perustellusti – synkkiä ennusteita planeetan kantokyvyn rajoista ja tulevista kriiseistä. Vuonna 1973 aivan muista syistä sattunut öljykriisi antoikin kuin tilauksesta esimakua tulevasta. 1970-luvun keskivaiheilla hallitukset satsasivatkin paljon puhtaan energian ja ekologisen rakentamisen kehitykseen. Tuki hiipui kuitenkin pian. Samaan epäilevä suhtautuminen korkeaan teknologiaan ja suuriin järjestelmiin ylipäätään yleistyi. Ekologinen arkkitehtuuri, jonka juuret olivat Buckminster Fullerin ajatuksessa saada aikaan “enemmän vähemmällä”, ajautui marginaaliin kyhäämään mökkejä jätepuista.

internet-map-FB.jpgToisaalta, Murphy teoretisoi, 1960-luvun kybernetiikasta kehittynyt informaatioteknologia loi oman versionsa Fullerin geodeettisista jättiläiskupoleista: globaalin verkoston, joka oli niin aineeton, että se katosi kokonaan näkyvistä. Nettipioneerit visioivat absoluuttista vapautta kyberavaruudessa, mutta tulivat samalla jättäneeksi materiaaliset kaupungit oman onnensa nojaan. (Tämä on Murphyn kirjan alaotsikossa mainittu “arkkitehtuurin loppu”.)

Nykymaailmassa 1960-luvun arkkitehtuuri-ideat ovat heränneet kummittelemaan. Julkisyhteisöt teettävät konsulteilla ja opiskelijoilla mielellään utopistisia visioita kelluvista kaupungeista, vertikaalifarmeista, siirrettävistä miniasunnoista ja niin edelleen. Nämä tuotetaan kuitenkin silmänlumeeksi, sillä rahaa toteutukseen ei koskaan löydy. Jatkokehityksessä ideat tietysti jalostetaan tavanomaisiksi rakennushankkeiksi pieniä visuaalisia jäänteitä lukuunottamatta. Myös rakennusliikkeet ovat viime aikoina mielellään käyttäneet 1960-luvun optimistiseen arkkitehtuuriin viittaavia fragmentteja – kuten pop-up-kontteja tai geodeettisia kupuja – kiinteistökeinottelu- ja gentrifikaatiohankkeiden brändäämiseen “edistyksellisiksi”.

Kuvahaun tulos haulle border wallPaljon vaikuttavampi nykyajan arkkitehtuuri-ilmiö on kuitenkin eräänlainen dystopinen muunnelma Superstudion ironisen utopistisesta maapallon kiertävästä “jatkuvasta monumentista”: Valtiot ympäri maailman rakentavat häkellyttävällä nopeudella ja tehokkuudella aitoja ja muureja, silmänkantamattomiin jatkuvia, estämään hädänalaisten ihmisten liikkumista.

Muureja häviäjien valvomiseksi, eskapistisia luksuspalatseja voittajien viihdyttämiseksi. Tätä on arkkitehtuurin nykyaika, ja tulevaisuus näyttää tuottavan lisää samaa. Tulevaisuus voisi toki olla toisenlainenkin – mutta sitä eivät arkkitehdit yksin päätä. Arkkitehdit voivat korkeintaan tuottaa visioita vaihtoehtoisista tulevaisuuksista – mutta vasta työpäivän jälkeen. Ja työpäivät pitenevät.

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s