Sosialismi toimii

Meeting in officeEt kai sinä ihan tosissasi usko sosialismiin?

Aina kun rupeaa keskustelemaan politiikasta, se menee tähän. Kyllä, minä uskon että sosialismi on mahdollinen vaihtoehto meidän nykyiselle talousjärjestelmällemme. Tai voidaan puhua kommunismista tai anarkismista, minä tykkään eniten s-sanasta. Aatehistorian detaljeista en välitä, niitä voitte tutkia akatemioissanne. Kun puhutaan tulevaisuudesta, on tärkeää käyttää käsitteitä löysin rantein.

Joka tapauksessa se keskustelu päätyy aina tähän: sosialismi on teoriassa hyvä idea, mutta se ei toimi. Se johtaa käytännössä AINA nälänhätään. Tai hirmuhallintoon. Tai mieluiten molempiin.

Nythän on niin, että muinaiset kreikkalaiset puhuivat demokratiasta aivan samalla tavalla. Kelvoton hallintomuoto. Päättyy aina huonosti. Mutta nykyään suurin osa valtioista on ainakin nimellisesti demokraattisia.

Ja onhan ihminen sittemmin käynyt kuussakin. Vaikeuksien kautta voittoon.

Mutta onko osoitettavissa joku teoreettinen mekanismi, joka johtaisi sosialistisessa yhteisössä väistämättä siihen että tuotanto kriisiytyy niin, ettei perustarpeitakaan pystytä enää tyydyttämään?

Ainakaan ei voida väittää, että taloudellinen voitto on ainoa mahdollinen motivaattori inhimilliselle toiminnalle. Kapitalistinen voitontavoittelu ilmaantuu historiaan keskiajan lopulla. Mutta elettiinpä ennen sitäkin.

Siitä voidaan väitellä, kuinka kurjaa tai mukavaa elämä kapitalismia edeltävällä keskiajalla oli. Jos kapitalisteilta kysyy, niin tietysti oli surkeaa. Toiset oppineet ovat taas esittäneet että keskiajalla tavallisen kansan elämä oli itse asiassa parempaa kuin uudella ajalla. Töitä tehtiin vähemmän ja ruokaa oli enemmän. Minulle riittää tähän hätään tieto, että kysymys on kiistanalainen.

Vahvin argumentti sosialismin puolesta on kuitenkin tämä: Kapitalistinen tuotanto ON JO sosialistista. Siis siinä mielessä, että suuret yritykset eivät ole yhdenkään yksityisen mahtimiehen käsissä.

Sellaiset sankarit kuin Steve Jobs, Elon Musk tai Bill Gates ovat pelkkiä markkinoinnin keulakuvia. Uskoisin että jokainen, joka on koskaan työskentellyt firmassa, jossa on enemmän kuin parikymmentä työntekijää, tietää, että pomo on enimmäkseen täysin pihalla siitä mitä toimistossa tai työpajassa oikeasti tapahtuu. Firmat ovat YHTEISÖJÄ, jotka pelaavat YHTEISÖLLISESTI määrittyvien sääntöjen mukaan. Eivät diktatuureja, paitsi erityistilanteissa, esimerkiksi silloin kun isot pomot päättävät antaa puolelle porukasta kenkää.

Kapitalismin ja sosialismin ero on siinä, millä mittarilla tuotannon onnistumista mitataan. Kapitalismissa tämä mittari on voitto. Jos tulosta ei tule omistajille tarpeeksi, jotain on tapahduttava – yleensä potkut. Sosialismissa mittari on – tai pitäisi olla – työläisten hyvinvointi. Jos tuotanto ei toimi ja työläiset jäävät puutteeseen, työläisillä on oikeus ja valta tehdä tuotantoon muutoksia, joilla puute korjataan.

Reaalisosialismissa kaikki ei tietenkään mennyt niinkuin Strömsössä. Miksei? Onko työläisissä joku perustavanlaatuinen vika, minkä vuoksi he eivät pysty järjestämään tuotantoa itse vaan tarvitsevat aina jonkun mestarin ruoskimaan itsensä hommiin?

Melkein aina kun reaalisosialismin epäonnistumista pohditaan, unohdetaan se, että kapitalistiset maat eivät todellakaan antaneet sosialististen maiden kehittää omia järjestelmiään kaikessa rauhassa.

Voidaan jossitella siitä, mitä olisi tapahtunut, jos Saksan sosialidemokraatit eivät olisi suostuneet sotimaan kommunisteja vastaan. Tai jos Hitler ei olisi päässyt valtaan ja pakottanut Stalinia kilpavarusteluun. Tai jos Stalin olisi onnistunut valtaamaan Suomen tai Hrustsevilla ei olisi ollut pakkomiellettä maissiin. Historian miettiminen on hauskaa ja turhauttavaa, koska se on täynnä tiehaaroja. Tai on ollut.

Paitsi viime aikoina.

1970-luvulla vaihtoehdot lakkasivat olemasta ja kehitys on ollut kapitalistista valtatietä. Välillä on painettu enemmän kaasua, välillä jarrua, mutta suunnan muutoksesta ei ole uskallettu edes haaveilla. Koska SOSIALISMI NYT EI VAIN TOIMI, KAIKKIHAN SEN NÄKEVÄT.

Ehkä 1970-luvulla näkivätkin. Nykyinen sukupolvi ei kuitenkaan ollut silloin näkemässä.

Eivätkä ihmiset jaksa kovin kauan sellaista puhetta, että nämä asiat nyt vain ovat näin ja kovia ratkaisuja on tehtävä ja meidän on kärsittävä, ja teidän köyhien varsinkin, mutta meillä nyt vain ei ole vaihtoehtoja, tai kaikki vaihtoehdot ovat vielä huonompia. SELLAINEN AJATTELU EI VAIN SOVI IHMISEN SIELULLE. Ihminen joko masentuu, tai rupeaa “käyttäytymään tavalla, jota kutsutaan vihaisuudeksi”.

Mutta jotta vihaisuudesta syntyisi jotain muuta kuin lisää vihaa ja kärsimystä, se pitäisi valjastaa sellaisen projektin käyttöön, joka tahtoo poistaa sen vihan ja kärsimyksen syyt. Kaikilta, eikä kenenkään kustannuksella.

Sosialismi on se projekti. Ja se on mahdollinen. Taas.

Advertisements
Posted in Uncategorized | Leave a comment

Mitä tehtäis?

SieppaaOlen tässä miettinyt. Meidän yhteiskuntajärjestelmässämmehän on sellainen vika, että se puskee täysillä kohti tuhoa. Ekokatastrofia, ydinsotaa, robottiarmeijoita, rahaeliitin absoluuttista, fasistista ylivaltaa. En jaksa nyt kieriskellä nihilismissä erittelemällä näitä skenaarioita tai arvuutella, mikä tuhon laji ehtii iskeä ensin.

Minä joka tapauksessa kovin mielelläni tahtoisin estää tämän. Haluaisin tuhota kapitalismin ennen kuin se ehtii tuhota ihmiskunnan ja luonnon. Ja rakentaa tilalle täysautomatisoidun luksuskommunistisen utopian, jossa kukaan ei kuolisi nälkään tai sotaan tai työuupumukseen tai muihin sellaisiin sairauksiin joihin on olemassa lääke.

Ongelma on vain se, että vanhan järjestelmän tuhoaminen vaatisi paljon porukkaa, jolla olisi yhteinen tahto. Tai siltä se tuntuu. En ole varma. Ehkä se onkin yllättävän pienestä kiinni. Niin kuin Neuvostoliiton romahdus. Kukaan ei arvannut, että se kävisi niin äkkiä.

Ehkä joku ihan mitättömältä tuntuva asia laukaisee ketjureaktion. Ehkä se ketjureaktio on jo käynnissä.

Siinä tapauksessa olisi hyvä, että meillä olisi jonkinlainen suunnitelma, miten uudessa yhteiskunnassa asiat järjestetään.

Olen tässä muutaman vuoden ajan opiskellut, lukenut marxilaista ja anarkistista teoriaa (joka on enimmäkseen vanhentuneisuudessaan turhauttavaa jaarittelua ja jäkitystä) ja toisaalta utopistista kirjallisuutta. Ehkä nyt voisi taas vähän suunnitella uutta utopiaa. Ei sitä koskaan tiedä, milloin se tulee tarpeeseen. Voi tulla piankin.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Straightforward architecture: an unfinished manifesto

FB_IMG_1495286250353

FB_IMG_1495287082513

FB_IMG_1495286820948

We want to make architecture. We don’t want to make illusions.

Architecture is the art of building, not the art of disguising buildings.

We do not deny that there can be, probably has to be, a certain amount of intuitive, aesthetic judgement when drawing up plans. Practical evaluations always rest on assumptions, and in these assumptions there is always a margin of uncertainty which needs to be resolved intuitively.

However, we are tired of the post-modernist idea that the visual effect of the building can exist independently of its material content.

We are tired of the idea of making simple buildings look complex or vice versa.

We are tired the idea of making heavy buildings look light or vice versa.

We are tired of the idea of making closed buildings look open or vice versa.

We want to make architecture that is not ashamed of its materiality, functionality and technology.

A city is not a matter of theatre, but actual life and death.

Architecture should not be a matter of attending to the whims of the privileged, but to the needs of the vulnerable.

In a capitalist society, it is an unavoidable fact that buildings are built first for profit, and only tangentially for people. This applies not only to private sector, but to an increasing part of public projects as well. We are tired of providing a smokescreen for the operation of this system with our renderings and diagrams.

We want to make architecture that is of our age: of an age of stagnation, dystopic futures, global desperation and destruction, of only faint flickers of hope of a future for humanity. We want an architecture that speaks for clear-headed decency in its massing and details, despite all the ominous clouds on the horizon. An architecture that avoids grandiose gestures and visual motifs while cultivating an attention to humble details, like the best buildings of the 20s, 40s and 70s. An architecture that does not care about looking good in photos and renderings.

This plea for restraint doesn’t mean we don’t enjoy creating grandiose visions for the future. We just think we should communicate clearly the fact that these visions can only be realized under the present economic system in a stunted, unfunctional form, as empty gestures. In other words, they remain in the realm of fiction. And constructing showy buildings to express a fiction is the paradigm of decadent excess, like that of Louis XIV, Marie Antoinette, and any number of Russian czars and modern-day dictators. It is definitely not becoming of a democratic society as long as we remain unable to provide for basic needs for everyone as defined, for example, in the Declaration of Human Rights.

Some architects advocate an “ethical practice”: doing pro bono work either as a charity side line paid for by profitable main jobs, or as an academic excercise financed by grants. This way of working, however, is an exception, only available to a select few. Highlighting it serves to obscure the fact that most architects (just like other professions within the building industry) still have no option but to accept the paying jobs they can get. We applaud the charity, but we still need to think about how we handle the vast majority of commissions, which are done for profit.

Which brings us to the difficult part.

When the client, or the authorities, or both, require us to add some flourishes, “quality”, “architectural interest”, or “variation”… what does an architect committed to a humble, straightforward honesty do? You can’t just reject these things, however much you loathe them, or you will soon be out of the job.

I think the lesson of Robert Venturi on complexity and contradiction is valuable here: you can comply with these requirements while at the same time making clear you do not agree with them. In other words, make those gestures, but in an ironic, self-contradictory way.

But irony is a difficult thing that must be used with extreme care. You say a thing that contradicts your actual ideas once, that’s irony. But keep doing it, and it’s less clear what the actual idea is, the one you purport to hold or the one you keep mentioning? We’ve seen this shift happening with dudebros and nazi hipsters, for example.

To this dilemma, as yet, I have no answer.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Paluu tulevaisuuksiin

 

Kuvahaun tulos haulle buckminster fuller dome(julkaistu editoituna Arkkitehti-lehdessä 5/16)

“The future has been sold”. Tulevaisuus on myyty, Blur-yhtye lauloi vuonna 1995 “the Universal”- kappaleessa. Tämä on ollut ainakin viimeiset kolmekymmentä vuotta postmodernin aikakautemme johtoteema.

Arkkitehtuurin kannalta tilanne on kiusallinen. Arkkitehdin työ on suunnitella tulevaisuutta varten. Modernismi uskoi hyvinvoinnin yleiseen kasvuun teollistumisen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen myötä – lyhentyvään työaikaan, halpoihin kulutustavaroihin ja kodinkoneisiin, rajattomaan energiaan, nälän ja sotien katoamiseen ja niin edelleen – ja arkkitehtuuri otti tehtäväkseen tarjoutua auttamaan tässä projektissa. Projekti kuitenkin, kuten tiedämme, ajautui kriisiin ja keskeytyi.

Postmodernismi tunnusti voimattomuutensa maailman sekavuuden edessä. Yksityisiä makumieltymyksiä ja elämäntyylejä oli lukemattomia. Arkkitehdit pidättäytyivät tuomitsemasta. Vaikka toimeksiannon yhteiskunnalliset tai taloudelliset päämäärät saattoivat vaikuttaa kyseenalaisilta, “kriittinen” arkkitehti keskittyi sen sijaan henkilökohtaiseen kokemukseen, luomaan “viihtyisiä” tai mystisellä tavalla “merkityksellisiä” paikkoja ja tiloja.

Postmodernismin ikävä ja näköalaton aikakausi on kuitenkin, minusta tuntuu, päättymässä.

Kuten historiassa monesti aiemmin, uuden tulevaisuuden löytäminen tuntuu vaativan menneisyyden uudelleenarviointia. Kirjassaan Last Futures skotlantilainen arkkitehtuurikriitikko Douglas Murphy kartoittaa tuoreella tavalla ja perusteellisesti 1960-luvun tulevaisuusvisioita – megastruktuureja, jättiläiskupoleita ja niin edelleen – sekä niiden taustoja ja myöhempiä kohtaloita.

Nykyään useimmat näkevät tuon ajan suurisuuntaiset suunnitelmat lapsellisina, epärealistisina ja epäinhimillisinä utopioina. Murphyn mukaan ne kuitenkin olivat tekoaikanaan täysin realistisia. Hirvittävä sotahan oli vain parinkymmenen vuoden takana, mutta pian uskottiin siirryttävän rajattoman energian aikakauteen ja kolmen päivän työviikkoon. Jättiläisristikkoon ripustettuun muovikapseliin muuttaminen vaikutti mukavalta ja aivan mahdolliselta näköalalta.

schlangenbader_01.jpgMurphy kaivaa kirjassaan esiin näiden suunnitelmien hyviä tavoitteita, ja erittelee muutamia onnistuneita tapauksia, joissa nämä tavoitteet toteutuivat. Tällaisia ovat esimerkiksi Berliinissä Schlangenbader Strassella sijaitseva moottoritien päälle rakennettu puoli kilometriä pitkä terassitalo (arkkitehti Georg Heinrichs) ja East Anglian yliopiston niin ikään satoja metrejä pitkä kompleksi Norwichissa (Denis Lasdun). Toisaalta hän löytää arkipäiväisiä esimerkkejä siitä kuinka 1960-luvulla kehitetyt teollisen rakentamisen järjestelmät elävät ja voivat suhteellisen hyvin – toki poliittisista ja sosiaalisista tavoitteistaan kuohittuna: lentokentät, logistiikka- ja kauppakeskukset, avotilatoimistot… Suomessa tähän listaan voisi lisätä elementtirakenteisen asuntotuotannon.

Murphy myöntää, että suuri osa projekteista epäonnistui jollain tavalla, jotkut katastrofaalisesti. Sellaiset tapaukset kuin Ronan Pointin tornitalon romahtaminen Lontoossa 1968 tai St. Louisin Pruitt-Igoen asuinalueen räjäyttäminen 20 vuotta sen valmistumisen jälkeen 1976 julistettiin lähes välittömästi todisteiksi “modernismin kuolemasta”. Yhä edelleen ajan sosiaalisesti tuotettujen asuntoalueiden purkutöitä juhlitaan näyttävästi.

Murphy erittelee näiden epäonnistumisten syitä yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Montrealin maailmannäyttelyyn 1967 rakennettu Habitat-terassitalo (Moshe Safdie) tuli pahamaineisen kalliiksi siitä syystä, että se oli liian pieni. Jos asuntomoduleja olisi tuotettu parin sadan sijasta tuhansia, kuten alkuperäinen suunnitelma oli, modulien yksikköhinta olisi tullut kohtuullisemmaksi. Yhdysvaltain paviljonkina samassa näyttelyssä oli Buckminster Fullerin suunnittelema valtava geodeettinen pallorakenne. Pallon akryylivalokate tuhoutui tulipalossa näyttävästi roihuten vuonna 1976. Palo sai alkunsa huolimattomista tulitöistä.

Tyypillisiä syitä asuinalueiden “epäonnistumisiin” olivat yksityisten urakoitsijoiden huono työnlaatu, huono kiinteistönhuolto, palvelujen riittämättömyys, 1970-luvulla kasvuun lähtenyt työttömyys ja kovien huumeiden leviäminen. Tästä huolimatta syy vieritettiin usein arkkitehtuurin niskoille. Syytettiin ylisuurta mittakaavaa, monitasoisia liikennejärjestelmiä ja epätavallisia rakennustyyppejä – ja tietenkin betonia.

Jane Jacobs, akateemisten piirien ulkopuolinen kaupunkiaktivisti, toi 1960-luvulla kirjoissaan ensi kertaa esiin vanhan kaupunkirakenteen positiiviset ominaisuudet, jotka uusilta asuinalueilta puuttuivat. Hänen oppinsa saivat seuraavina vuosikymmeninä valtavan suosion. Käytännössä ne kuitenkin usein latistuivat pelkäksi traditionalismiksi. Murphyn mukaan Jacobsin ja hänen seuraajiensa huomiot elävästä jalankulkuympäristöstä olivat sinänsä oikeita, mutta jättivät huomiotta kaupungin sosiaalisen koostumuksen. Jacobsin suuri voitto oli Robert Mosesin ja Paul Rudolphin Lower Manhattan Expressway- megastruktuurihankkeen kaataminen ja Greenwich Villagen suojeleminen. Tämä oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto: kaupalliset voimat tuhosivat suojelusta huolimatta Jacobsille rakkaan Villagen yhteisön. Vain ontto kuori säilyi.

Murphyn mukaan modernismin saattaminen huonoon maineeseen oli vapaita markkinoita suosivalle oikeistolle mieleinen ideologia. Se teki mahdolliseksi myydä valtion varallisuutta samalla kun voitiin väittää parannettavan köyhien elinympäristöä.

Samaan aikaan kun arkkitehtikunnan traditionalistinen siipi värvättiin tämän kiinteistö- ja sosiaalipoliittisen peiteoperaation palvelukseen, myös uudistushaluisemmat arkkitehdit olivat alkaneet epäillä modernismia. Rachel Carson, Paul Ehrlich ja Rooman Klubi olivat maalanneet – perustellusti – synkkiä ennusteita planeetan kantokyvyn rajoista ja tulevista kriiseistä. Vuonna 1973 aivan muista syistä sattunut öljykriisi antoikin kuin tilauksesta esimakua tulevasta. 1970-luvun keskivaiheilla hallitukset satsasivatkin paljon puhtaan energian ja ekologisen rakentamisen kehitykseen. Tuki hiipui kuitenkin pian. Samaan epäilevä suhtautuminen korkeaan teknologiaan ja suuriin järjestelmiin ylipäätään yleistyi. Ekologinen arkkitehtuuri, jonka juuret olivat Buckminster Fullerin ajatuksessa saada aikaan “enemmän vähemmällä”, ajautui marginaaliin kyhäämään mökkejä jätepuista.

internet-map-FB.jpgToisaalta, Murphy teoretisoi, 1960-luvun kybernetiikasta kehittynyt informaatioteknologia loi oman versionsa Fullerin geodeettisista jättiläiskupoleista: globaalin verkoston, joka oli niin aineeton, että se katosi kokonaan näkyvistä. Nettipioneerit visioivat absoluuttista vapautta kyberavaruudessa, mutta tulivat samalla jättäneeksi materiaaliset kaupungit oman onnensa nojaan. (Tämä on Murphyn kirjan alaotsikossa mainittu “arkkitehtuurin loppu”.)

Nykymaailmassa 1960-luvun arkkitehtuuri-ideat ovat heränneet kummittelemaan. Julkisyhteisöt teettävät konsulteilla ja opiskelijoilla mielellään utopistisia visioita kelluvista kaupungeista, vertikaalifarmeista, siirrettävistä miniasunnoista ja niin edelleen. Nämä tuotetaan kuitenkin silmänlumeeksi, sillä rahaa toteutukseen ei koskaan löydy. Jatkokehityksessä ideat tietysti jalostetaan tavanomaisiksi rakennushankkeiksi pieniä visuaalisia jäänteitä lukuunottamatta. Myös rakennusliikkeet ovat viime aikoina mielellään käyttäneet 1960-luvun optimistiseen arkkitehtuuriin viittaavia fragmentteja – kuten pop-up-kontteja tai geodeettisia kupuja – kiinteistökeinottelu- ja gentrifikaatiohankkeiden brändäämiseen “edistyksellisiksi”.

Kuvahaun tulos haulle border wallPaljon vaikuttavampi nykyajan arkkitehtuuri-ilmiö on kuitenkin eräänlainen dystopinen muunnelma Superstudion ironisen utopistisesta maapallon kiertävästä “jatkuvasta monumentista”: Valtiot ympäri maailman rakentavat häkellyttävällä nopeudella ja tehokkuudella aitoja ja muureja, silmänkantamattomiin jatkuvia, estämään hädänalaisten ihmisten liikkumista.

Muureja häviäjien valvomiseksi, eskapistisia luksuspalatseja voittajien viihdyttämiseksi. Tätä on arkkitehtuurin nykyaika, ja tulevaisuus näyttää tuottavan lisää samaa. Tulevaisuus voisi toki olla toisenlainenkin – mutta sitä eivät arkkitehdit yksin päätä. Arkkitehdit voivat korkeintaan tuottaa visioita vaihtoehtoisista tulevaisuuksista – mutta vasta työpäivän jälkeen. Ja työpäivät pitenevät.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Industrialized housing in Denmark 1965-76

Marius Kjeldsen: Industrialized Housing in Denmark 1965-76

Danish Building Centre, Copenhagen 1976

ISBN 87-997188-0-4

download the pdf

industrialized-housing-in-denmark-1965-76_page_01Industrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_02.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_03.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_04.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_05.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_06.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_07.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_08.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_09.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_10.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_11.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_12.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_13.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_14.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_15.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_16.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_17.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_18.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_19.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_20.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_21.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_22.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_23.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_24.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_25.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_26.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_27.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_28.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_29.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_30.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_31.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_32.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_33.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_34.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_35.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_36.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_37.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_38.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_39.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_40.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_41.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_42.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_43.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_44.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_45.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_46.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_47.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_48.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_49.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_50.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_51.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_52.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_53.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_54.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_55.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_56.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_57.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_58.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_59.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_60.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_61.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_62.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_63.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_64.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_65.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_66.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_67.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_68.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_68.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_69.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_70.pngIndustrialized Housing in Denmark 1965-76_Page_71.png

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Arkkitehti maailmanparantajana: yritys hahmottaa laajaa kuvaa

0,,2002341124,00

Minut on kutsuttu alustajaksi keskusteluun, jonka aiheita ovat:

  1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?
  2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?
  3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Nämä ovat valtavan laajoja kysymyksiä, ja selventääkseni itselleni ongelmakenttää yritän hahmotella omaa kantaani niihin kirjallisesti.

1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?

Tähän kysymykseen vastaus on melko yksinkertainen. Merkittävin muutos, jonka näen tapahtuvan, on suunnittelutyön taylorisointi. Kokonaisvaltaisesta “henkisestä käsityöstä” siirrytään kvantifioitujen, tarkasti määriteltyjen tehtävien suorittamiseen. Henkisen työn puolella tapahtuu sama teollistamisprosessi, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapahtui ruumiillisessa työssä. Tämä aiheuttaa sen, että henkisen työn tekijän “henkinen pääoma” muuttuu merkityksettömäksi, kun taas erilaisten laadunvalvontajärjestelmien ja tietokoneohjelmistojen merkitys kasvaa. Aiemmin etuoikeutettu henkisen työn tekijöiden luokka muuttuu korvattavissa olevien suorittajien massaksi, marxilaisin termein proletarisoituu.

Tämä on siis muutos, jonka näen omassa työssäni olevan tapahtumassa. Toivottavana en sitä pidä, mutta hyvä puoli siinä on se, että arkkitehdit asemansa huonontuessa ehkä luopuvat ylimielisestä asenteestaan ja tulevat paremmin ymmärtämään “alempien” luokkien ongelmia.

2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?

Tämä kysymys vaatii laajemman pohdinnan. Ensin täytyy hieman saivarrella maailmanparantamisesta.

Kaikki rakennushankkeet, kaikki arkkitehtuuri, parantaa maailmaa jonkun ihmisen kannalta katsottuna. Esimerkiksi kidutuskeskus lujittaa diktaattorin asemaa. Maailman parantamisella kuitenkin ymmärretään luullakseni sitä, että kaikkien tai ainakin useimpien ihmisten elämä paranisi – myös vielä syntymättömät tulevaisuuden ihmiset ja mahdollisesti vielä muut elämänmuodot mukaan luettuna.

Klassillisen liberalismin mukaan suurin mahdollinen onni mahdollisimman monelle saavutetaan, kun kaikki toimivat oman itsekkään etunsa mukaisesti. Tämä on mukava uskomus, jonka mukaan maailma paranee itsestään ilman että sitä tarvitsee erikseen miettiä. Ikävä puoli siinä on, että hyvin harva uskoo maailman olevan tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa tilassa. 1960-luvulla uskottiin yleisesti, että muutamassa kymmenessä vuodessa eläisimme yltäkylläisyydessä ja robotit suorittaisivat suurimman osan työstä. Päinvastoin on käynyt niin, että nälkä, puute ja sairaudet vaivaavat edelleen suurta osaa ihmiskunnasta, taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt, ihmiset joutuvat tekemään entistä enemmän työtä huonommissa oloissa, ja hiilipäästöjen aiheuttama ilmaston lämpeneminen uhkaa johtaa tulevaisuudessa hirvittävään nälänhätään ja kansainvaelluksiin.

Liberalistien mukaan parannus asioihin saadaan kun vapaata kilpailua rajoittava valtioiden suorittama sääntely puretaan. Näin on toimittukin useilla vapaakauppa-alueilla. Niiltä kuuluvat kauhu-uutiset työläisten kohtelusta eivät ole rohkaisevia. Aina löytyy kuitenkin joku omistavan luokan edustaja, joka sanoo että työläisten oloja parannetaan koko ajan ja ongelmat häviävät ihan kohta. Tähän en paneudu enempää.

On yksi asia, jossa liberalistien mielestä valtion sääntely on paikallaan: Omaisuuden suoja. Tämän toteuttamista varten valtiolla on käytössään poliisi ja viime kädessä sotavoimat. Sekä anarkistit että kommunistit haluavat mitätöidä omaisuuden suojan ja sallia työläisille oikeuden tarpeen vaatiessa takavarikoida rikkaiden omaisuudet. Anarkistien ja kommunistien kiistat liittyvät strategiaan: siihen, millä tavalla taistelu rikkaiden omaisuutta suojelevaa valtiota vastaan on käytävä. Kommunistit uskovat, että työläiset eivät voi voittaa taistelua ilman kurinalaista järjestäytymistä. Anarkistit taas uskovat viime vuosisadan kokemuksiin vedoten että hierarkinen kuri kierouttaa koko taistelun tarkoituksen ja johtaa vain uuteen diktatuuriin. Molempien liikkeiden lopullinen päämäärä on kuitenkin sama – tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa ja valtiota ei tarvita.

Sosiaalidemokraatit ja sosialistit, toisin kuin kommunistit ja anarkistit, uskovat että valtio voidaan “tuunata” sellaiseksi, että se palvelee ihmiskunnan enemmistön etua. (Lasken suurimman osan ns. vihreistä kuuluvan tässä jaottelussa sosiaalidemokraatteihin). Sosialistit haluavat ottaa kaikki tai suurimman osan tuotantovälineistä valtion suoraan hallintaan. Sosiaalidemokraatit perustavat sen sijaan erilaisia rajoituksia, sääntöjä ja julkisia instituutioita, joilla rikkaiden omistajien etuja palveleva liiketoiminta koitetaan ohjataan sellaiseksi, että se olisi sopusoinnussa yleisen edun kanssa.

Sosiaalidemokratian kultakausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja päättyi 1970-luvulla. Suomessa rakennettiin tänä aikana esimerkiksi sellaiset työväestön hyvinvointia lisänneet järjestelmät kuin kansaneläke, peruskoulu, neuvola, lapsilisä, yleissitovat työehtosopimukset, elementtirakentamisen infrastruktuuri ja arava-asuntotuotanto. Miksi sosiaalidemokratia lopulta kärsi tappion ja muuttui nykyiseksi irvikuvaksi itsestään, on monimutkainen ja vielä avoin historiallinen kysymys, jota en teeskentele ymmärtäväni täysin. Käsitykseni on kuitenkin, että sosiaalidemokratia oli “parasiitti”, joka menestyi käyttämällä hyväkseen sosialismin, ts. Neuvostoliiton vallankumouksellista energiaa. Pääoma myöntyi sosiaalidemokraattisiin uudistuksiin vielä pahemman uhan eli sosialistisen vallankumouksen torjumiseksi. Kun Neuvostoliitto Brezhnevin kaudella heikkeni, pääoma löi “hanat kiinni” ja aloitti luokkasodan uudestaan täydellä teholla. Jonkinlainen lähtölaukaus tälle oli kansainvälistä kauppaa säädelleen Bretton-Woods-järjestelmän purkaminen. Reagan ja Thatcher hajottivat omissa maissaan perusteellisesti työväenliikkeen aikaansaamat instituutiot ja muu länsimaailma seurasi perässä. Neuvostoliiton lopullinen romahdus 1989 ainoastaan sinetöi 1970-luvulla alkaneen liberalismin voittokulun.

Tämän lyhyen aatehistoriallisen kertauksen jälkeen voin palata alkuperäiseen kysymykseen: miten arkkitehti voi parantaa maailmaa? Vallitsevan uusliberaalin ideologian mukaan kysymys ratkeaa automaattisesti. Kun arkkitehti harjoittaa menestyvää bisnestä, maailma paranee siinä sivussa. Jos arkkitehti ei jaa tätä ideologiaa, kysymys on vaikeampi. Jos arkkitehti piirtää taloa tai asemakaavaa voittoa tavoittelevalle rakennuttajalle, liikkumavara on pieni. Rakennejärjestelmät ja tilaohjelmat annetaan yleensä valmiina, ne ovat hyväksi havaittuja, kaupaksi meneviä, teknisesti varmoja ja kustannuksiltaan edullisia ratkaisuja. Jos suunnittelijalta pyydetään innovaatioita, tavoitteena ei ole maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisu vaan kilpailijoita houkuttelevamman uuden tuotteen luominen. Jos ekologiset tai sosiaaliset ongelmat huolettavat kuluttajia, kannattavinta on tarjota niihin helppoja, mutta valheellisia näennäisratkaisuja, “viherpesua”.

Niinsanottujen yleishyödyllisten rakennuttajien kanssa työskentelyssä ei useinkaan ole paljon eroa kaupallisiin toimijoihin. Toisinaan järjestetään arkkitehtikilpailuja, joissa etsitään tuoreita ratkaisuja, mutta niissäkin toiminnallinen ohjelma on annettu etukäteen ja pääasiallisena arvostelukriteerinä on lähes poikkeuksetta ulkonäkö ja kapeasti ymmärretty “toimivuus” – sujuvat kulkuyhteydet, väljä mutta tehokas mitoitus ja niin edelleen.

Jos arkkitehdilla sattuu olemaan varakkaita, mutta edistysmielisiä tuttavia, niin innovatiivista rakentamista voi päästä kokeilemaan pienissä kohteissa kuten yksityistaloissa. Tällä ei kuitenkaan ole mitään arvoa, elleivät kokeillut ratkaisut yleisty, ja tällöin ollaan jälleen lähtöpisteessä. Itse asiassa lähes koko modernin arkkitehtuurin historia 1970-luvulle asti voidaan nähdä sarjana sankarillisia kokeiluja, joiden oli tarkoitus parantaa maailmaa, mutta jotka jäivät pelkiksi kokeiluiksi. Ongelma ei siis ole se, että arkkitehdeilta puuttuisi ratkaisuja maailmanparantamiseen. Emme tarvitse lisää kokeiluja. Osaamme rakentaa ihmisarvoisia asuntoja köyhille, osaamme rakentaa hiilineutraalisti, osaamme rakentaa osallistavasti.

Ratkaisujen puute ei ole ongelma. Sen sijaan kysymys on, miten nämä ratkaisut saadaan yleiseen käytäntöön. Vastaus on: vaikuttamalla politiikkaan, vaikuttamalla lainsäädäntöön. Tällä alalla onkin joitakin lupaavia kehityssuuntia: Euroopan unioni tähtää esimerkiksi siihen, että kaikki vuoden 2020 jälkeen rakennettavat talot olisivat “lähes” nollaenergiataloja. Tämän kaltaisia hankkeita tarvitaan lisää. Huokea 100 neliömetrin asunto läheltä työpaikkaa kaikille? Julkinen terveyskeskus ja kierrätys- ja korjauspaja jokaiseen kaupunginosaan? Aurinkopaneeleja joka katolle? Pieni ongelma on, että tällaisesta vaikuttamisesta ei arkkitehdille kukaan maksa. Suurempi ongelma on, että maailmanparantamisessa ei enää ole kysymys pelkästä talojen piirtelystä vaan nyt pitäisi päästä suunnittelemaan koko yhteiskunnan toimintaa. Arkkitehti muuttuu poliitikoksi ja törmää siihen historialliseen viitekehykseen, jota aiempana hahmottelin: uusliberalismin hegemoniaan. Turhautuminen, epätoivo ja kyynisyys ovat luonnollisia reaktioita voimattomuuteen.

Mistä päästäänkin seuraavaan kysymykseen.

3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Jos maailmaa halutaan parantaa, niin ihan ensimmäiseksi arkkitehtien pitäisi lakata tuijottamasta pakkomielteisesti vain sitä, kuinka hienolta tai kömpelöltä tai hauskalta tai tylsältä talot näyttävät. Totta kai arkkitehti, niin kuin kuka tahansa ammattiylpeyttä tunteva ihminen, haluaa tehdä hyvän näköistä jälkeä, mutta lähes kaikille muille rakennusalalla työskenteleville kuin arkkitehdeille tuntuu olevan itsestään selvää että talon ulkonäkö a) on makuasia ja b) ei ole kovin tärkeää. Arkkitehtuurin perinne Albertista lähtien on kuitenkin asettanut suhteettoman, epärealistisen painoarvon talon ulkonäölle ja suhtautunut yliolkaisesti siihen, miten talo rakennetaan ja mitä nätin julkisivun sisällä tapahtuu. Tämä perinne kahlitsee ammattikuntaamme. Tulevaisuuden arkkitehtuurin ei pitäisi olla visuaalinen taide. Tulevaisuuden arkkitehteja ei pitäisi valita piirustustaidon perusteella.

Maailman parantamiseen pyrkivän arkkitehdin pitäisi myös lakata kehumasta koko ajan itseään ja suunnitelmiaan. On naurettavaa, että arkkitehtiopiskelijoille esitetään jatkuvasti malliesimerkkeinä sellaisia lukuisin tavoin surkeasti epäonnistuneita taloja kuin Fallingwater, Farnsworth house tai Villa Savoye – tai Villa Mairea. Kiyonori Kikutake antaa hyvän esimerkin esitellessään Shinkenchiku-lehdessä vuonna 1975 asuntoprojektiaan nimeltä “Pasadena Heights”. Mainospuheen sijasta tulevaisuuden arkkitehtien pitäisi ottaa esimerkkiä Kikutakesta ja eritellä avoimesti ja yksityiskohtaisesti suunnitelmiensa epäonnistumisia ja niiden syitä.

Joutuessaan piirtämään elannokseen taloja, jotka eivät paranna maailmaa (niinkuin lähes jokainen arkkitehti joutuu) arkkitehdin pitäisi pidättäytyä ymppäämästä niihin optimistista, edistyksellistä ilmettä luovaa visuaalista rekvisiittaa, vaikka asiakkaat ja viranomaiset saattavat häntä siihen yllyttää. Tulevaisuuden arkkitehtien ei pitäisi hankkia elantoaan pettämällä itseään ja muita.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Rovio piilomarkkinoi tuotteitaan koululaisille

Kuulin lapseltani, että Angry Birds -tuotemerkkiä piilomarkkinoidaan koulussa. Tein asiasta seuraavan sisältöisen ilmoituksen kuluttaja-asiamiehelle.

Tyttäreni xxx xxx on x. luokalla xxx ala-asteella Turussa. Kuvaamataidon tunnilla luokalle annettiin tehtäväksi jäljentää “Taistelevat metsot” korvaten metsot Angry Birds -hahmoilla. Oppilaat ohjeistettiin hakemaan älypuhelimella Angry Birds -kuvamateriaalia piirtämisen malliksi.

Opetushallituksen ja KKV:n muistion “Koulujen ja oppilaitosten sekä yritysten ja yhteisöjen välinen yhteistyö, markkinointi ja sponsorointi” mukaan “Piilomainontaa tai muuta peiteltyä mainontaa ei saa käyttää. Opettajan tulee varmistaa, että mainosviestit pidetään erillään opetusmateriaalista ja muusta lapsille ja nuorille jaettavasta aineistosta. Mainonnan tunnistettavuus hämärtyy, jos mainos puetaan lehtiartikkelin, tehtävän, kilpailun, tarinan tai sarjakuvan muotoon.”

Olemme käyneet kirjeenvaihtoa asiasta opettaja xxx xxx:n ja koulun rehtorin xxx xxx:n kanssa. 

Opettajan mukaan “Tunnin aihe oli valittu luokanopettajille suunnatulta sivustolta, joka sisältää hyväksi havaittuja kuvataidetöitä ja muita vinkkejä.” “Angry Birdsien kaupallisuutta tunnilla ei korostettu millään tasolla” ja “Suurin osa oppilaista alkoi innolla tekemään työtä, joten kukaan ei edes ehdottanut mitään muuta vaihtoehtoa Angry Birdsien tilalle.”

Rehtorin mukaan “Mitä tulee Angry Birds -hahmoihin, niin jos oikein ymmärsin, opettaja ei suinkaan yrittänyt mainostaa hahmoja/yritystä, joka on tuotteiden takana. Koulussa oli viime viikolla Ahtisaari-juhla, jossa katsoimme, kuinka presidentti Ahtisaari neuvotteli rauhan Angry Birds -tuoteteperheen hahmojen, lintujen ja possujen, välille. Luulisin, että näin oli laita monessa Suomen koulussa. Kyseessä ei ollut fiktiivinen Martti Ahtisaari, vaan ex-presidenttimme todellakin oli mukana tässä videossa. Tämä ehkä kuvannee sitä, ettei hahmojen näkymistä aina mielletä markkinoinniksi.”

Opettajan ja rehtorin mukaan kaupallisten tuotemaskottien käyttäminen opetuksessa oli siis asiallista, koska oppilaat ja opettajat eivät sitä tunnistaneet piilomainonnaksi eikä hahmojen kaupallisuutta korostettu. Minun nähdäkseni juuri nämä seikat tekevät toiminnasta Angry Birds -pelien ja niihin liittyvien oheistuotteiden piilomainontaa, vieläpä erittäin onnistunutta.

Myös rehtorin mainitsema, aiemmin esitetty Ahtisaari / Angry Birds -show täyttää nähdäkseni piilomainonnan tunnusmerkit.

Mielestäni kuluttaja-asiamiehen tulisi antaa kaikille asianosaisille: koululle, opettajan mainitsemalle luokanopettajille suunnatulle ideasivustolle, Angry Birds -tuotemerkin omistajalle Roviolle sekä rehtorin mainitseman Ahtisaari-esityksen tuottajille vähintään huomautus tai varoitus, ellei rangaistusta ala-ikäisille suunnatusta, opetukseksi naamioidusta piilomainonnasta.

Posted in Uncategorized | Leave a comment