Arkkitehti maailmanparantajana: yritys hahmottaa laajaa kuvaa

0,,2002341124,00

Minut on kutsuttu alustajaksi keskusteluun, jonka aiheita ovat:

  1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?
  2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?
  3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Nämä ovat valtavan laajoja kysymyksiä, ja selventääkseni itselleni ongelmakenttää yritän hahmotella omaa kantaani niihin kirjallisesti.

1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?

Tähän kysymykseen vastaus on melko yksinkertainen. Merkittävin muutos, jonka näen tapahtuvan, on suunnittelutyön taylorisointi. Kokonaisvaltaisesta “henkisestä käsityöstä” siirrytään kvantifioitujen, tarkasti määriteltyjen tehtävien suorittamiseen. Henkisen työn puolella tapahtuu sama teollistamisprosessi, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapahtui ruumiillisessa työssä. Tämä aiheuttaa sen, että henkisen työn tekijän “henkinen pääoma” muuttuu merkityksettömäksi, kun taas erilaisten laadunvalvontajärjestelmien ja tietokoneohjelmistojen merkitys kasvaa. Aiemmin etuoikeutettu henkisen työn tekijöiden luokka muuttuu korvattavissa olevien suorittajien massaksi, marxilaisin termein proletarisoituu.

Tämä on siis muutos, jonka näen omassa työssäni olevan tapahtumassa. Toivottavana en sitä pidä, mutta hyvä puoli siinä on se, että arkkitehdit asemansa huonontuessa ehkä luopuvat ylimielisestä asenteestaan ja tulevat paremmin ymmärtämään “alempien” luokkien ongelmia.

2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?

Tämä kysymys vaatii laajemman pohdinnan. Ensin täytyy hieman saivarrella maailmanparantamisesta.

Kaikki rakennushankkeet, kaikki arkkitehtuuri, parantaa maailmaa jonkun ihmisen kannalta katsottuna. Esimerkiksi kidutuskeskus lujittaa diktaattorin asemaa. Maailman parantamisella kuitenkin ymmärretään luullakseni sitä, että kaikkien tai ainakin useimpien ihmisten elämä paranisi – myös vielä syntymättömät tulevaisuuden ihmiset ja mahdollisesti vielä muut elämänmuodot mukaan luettuna.

Klassillisen liberalismin mukaan suurin mahdollinen onni mahdollisimman monelle saavutetaan, kun kaikki toimivat oman itsekkään etunsa mukaisesti. Tämä on mukava uskomus, jonka mukaan maailma paranee itsestään ilman että sitä tarvitsee erikseen miettiä. Ikävä puoli siinä on, että hyvin harva uskoo maailman olevan tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa tilassa. 1960-luvulla uskottiin yleisesti, että muutamassa kymmenessä vuodessa eläisimme yltäkylläisyydessä ja robotit suorittaisivat suurimman osan työstä. Päinvastoin on käynyt niin, että nälkä, puute ja sairaudet vaivaavat edelleen suurta osaa ihmiskunnasta, taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt, ihmiset joutuvat tekemään entistä enemmän työtä huonommissa oloissa, ja hiilipäästöjen aiheuttama ilmaston lämpeneminen uhkaa johtaa tulevaisuudessa hirvittävään nälänhätään ja kansainvaelluksiin.

Liberalistien mukaan parannus asioihin saadaan kun vapaata kilpailua rajoittava valtioiden suorittama sääntely puretaan. Näin on toimittukin useilla vapaakauppa-alueilla. Niiltä kuuluvat kauhu-uutiset työläisten kohtelusta eivät ole rohkaisevia. Aina löytyy kuitenkin joku omistavan luokan edustaja, joka sanoo että työläisten oloja parannetaan koko ajan ja ongelmat häviävät ihan kohta. Tähän en paneudu enempää.

On yksi asia, jossa liberalistien mielestä valtion sääntely on paikallaan: Omaisuuden suoja. Tämän toteuttamista varten valtiolla on käytössään poliisi ja viime kädessä sotavoimat. Sekä anarkistit että kommunistit haluavat mitätöidä omaisuuden suojan ja sallia työläisille oikeuden tarpeen vaatiessa takavarikoida rikkaiden omaisuudet. Anarkistien ja kommunistien kiistat liittyvät strategiaan: siihen, millä tavalla taistelu rikkaiden omaisuutta suojelevaa valtiota vastaan on käytävä. Kommunistit uskovat, että työläiset eivät voi voittaa taistelua ilman kurinalaista järjestäytymistä. Anarkistit taas uskovat viime vuosisadan kokemuksiin vedoten että hierarkinen kuri kierouttaa koko taistelun tarkoituksen ja johtaa vain uuteen diktatuuriin. Molempien liikkeiden lopullinen päämäärä on kuitenkin sama – tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa ja valtiota ei tarvita.

Sosiaalidemokraatit ja sosialistit, toisin kuin kommunistit ja anarkistit, uskovat että valtio voidaan “tuunata” sellaiseksi, että se palvelee ihmiskunnan enemmistön etua. (Lasken suurimman osan ns. vihreistä kuuluvan tässä jaottelussa sosiaalidemokraatteihin). Sosialistit haluavat ottaa kaikki tai suurimman osan tuotantovälineistä valtion suoraan hallintaan. Sosiaalidemokraatit perustavat sen sijaan erilaisia rajoituksia, sääntöjä ja julkisia instituutioita, joilla rikkaiden omistajien etuja palveleva liiketoiminta koitetaan ohjataan sellaiseksi, että se olisi sopusoinnussa yleisen edun kanssa.

Sosiaalidemokratian kultakausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja päättyi 1970-luvulla. Suomessa rakennettiin tänä aikana esimerkiksi sellaiset työväestön hyvinvointia lisänneet järjestelmät kuin kansaneläke, peruskoulu, neuvola, lapsilisä, yleissitovat työehtosopimukset, elementtirakentamisen infrastruktuuri ja arava-asuntotuotanto. Miksi sosiaalidemokratia lopulta kärsi tappion ja muuttui nykyiseksi irvikuvaksi itsestään, on monimutkainen ja vielä avoin historiallinen kysymys, jota en teeskentele ymmärtäväni täysin. Käsitykseni on kuitenkin, että sosiaalidemokratia oli “parasiitti”, joka menestyi käyttämällä hyväkseen sosialismin, ts. Neuvostoliiton vallankumouksellista energiaa. Pääoma myöntyi sosiaalidemokraattisiin uudistuksiin vielä pahemman uhan eli sosialistisen vallankumouksen torjumiseksi. Kun Neuvostoliitto Brezhnevin kaudella heikkeni, pääoma löi “hanat kiinni” ja aloitti luokkasodan uudestaan täydellä teholla. Jonkinlainen lähtölaukaus tälle oli kansainvälistä kauppaa säädelleen Bretton-Woods-järjestelmän purkaminen. Reagan ja Thatcher hajottivat omissa maissaan perusteellisesti työväenliikkeen aikaansaamat instituutiot ja muu länsimaailma seurasi perässä. Neuvostoliiton lopullinen romahdus 1989 ainoastaan sinetöi 1970-luvulla alkaneen liberalismin voittokulun.

Tämän lyhyen aatehistoriallisen kertauksen jälkeen voin palata alkuperäiseen kysymykseen: miten arkkitehti voi parantaa maailmaa? Vallitsevan uusliberaalin ideologian mukaan kysymys ratkeaa automaattisesti. Kun arkkitehti harjoittaa menestyvää bisnestä, maailma paranee siinä sivussa. Jos arkkitehti ei jaa tätä ideologiaa, kysymys on vaikeampi. Jos arkkitehti piirtää taloa tai asemakaavaa voittoa tavoittelevalle rakennuttajalle, liikkumavara on pieni. Rakennejärjestelmät ja tilaohjelmat annetaan yleensä valmiina, ne ovat hyväksi havaittuja, kaupaksi meneviä, teknisesti varmoja ja kustannuksiltaan edullisia ratkaisuja. Jos suunnittelijalta pyydetään innovaatioita, tavoitteena ei ole maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisu vaan kilpailijoita houkuttelevamman uuden tuotteen luominen. Jos ekologiset tai sosiaaliset ongelmat huolettavat kuluttajia, kannattavinta on tarjota niihin helppoja, mutta valheellisia näennäisratkaisuja, “viherpesua”.

Niinsanottujen yleishyödyllisten rakennuttajien kanssa työskentelyssä ei useinkaan ole paljon eroa kaupallisiin toimijoihin. Toisinaan järjestetään arkkitehtikilpailuja, joissa etsitään tuoreita ratkaisuja, mutta niissäkin toiminnallinen ohjelma on annettu etukäteen ja pääasiallisena arvostelukriteerinä on lähes poikkeuksetta ulkonäkö ja kapeasti ymmärretty “toimivuus” – sujuvat kulkuyhteydet, väljä mutta tehokas mitoitus ja niin edelleen.

Jos arkkitehdilla sattuu olemaan varakkaita, mutta edistysmielisiä tuttavia, niin innovatiivista rakentamista voi päästä kokeilemaan pienissä kohteissa kuten yksityistaloissa. Tällä ei kuitenkaan ole mitään arvoa, elleivät kokeillut ratkaisut yleisty, ja tällöin ollaan jälleen lähtöpisteessä. Itse asiassa lähes koko modernin arkkitehtuurin historia 1970-luvulle asti voidaan nähdä sarjana sankarillisia kokeiluja, joiden oli tarkoitus parantaa maailmaa, mutta jotka jäivät pelkiksi kokeiluiksi. Ongelma ei siis ole se, että arkkitehdeilta puuttuisi ratkaisuja maailmanparantamiseen. Emme tarvitse lisää kokeiluja. Osaamme rakentaa ihmisarvoisia asuntoja köyhille, osaamme rakentaa hiilineutraalisti, osaamme rakentaa osallistavasti.

Ratkaisujen puute ei ole ongelma. Sen sijaan kysymys on, miten nämä ratkaisut saadaan yleiseen käytäntöön. Vastaus on: vaikuttamalla politiikkaan, vaikuttamalla lainsäädäntöön. Tällä alalla onkin joitakin lupaavia kehityssuuntia: Euroopan unioni tähtää esimerkiksi siihen, että kaikki vuoden 2020 jälkeen rakennettavat talot olisivat “lähes” nollaenergiataloja. Tämän kaltaisia hankkeita tarvitaan lisää. Huokea 100 neliömetrin asunto läheltä työpaikkaa kaikille? Julkinen terveyskeskus ja kierrätys- ja korjauspaja jokaiseen kaupunginosaan? Aurinkopaneeleja joka katolle? Pieni ongelma on, että tällaisesta vaikuttamisesta ei arkkitehdille kukaan maksa. Suurempi ongelma on, että maailmanparantamisessa ei enää ole kysymys pelkästä talojen piirtelystä vaan nyt pitäisi päästä suunnittelemaan koko yhteiskunnan toimintaa. Arkkitehti muuttuu poliitikoksi ja törmää siihen historialliseen viitekehykseen, jota aiempana hahmottelin: uusliberalismin hegemoniaan. Turhautuminen, epätoivo ja kyynisyys ovat luonnollisia reaktioita voimattomuuteen.

Mistä päästäänkin seuraavaan kysymykseen.

3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Jos maailmaa halutaan parantaa, niin ihan ensimmäiseksi arkkitehtien pitäisi lakata tuijottamasta pakkomielteisesti vain sitä, kuinka hienolta tai kömpelöltä tai hauskalta tai tylsältä talot näyttävät. Totta kai arkkitehti, niin kuin kuka tahansa ammattiylpeyttä tunteva ihminen, haluaa tehdä hyvän näköistä jälkeä, mutta lähes kaikille muille rakennusalalla työskenteleville kuin arkkitehdeille tuntuu olevan itsestään selvää että talon ulkonäkö a) on makuasia ja b) ei ole kovin tärkeää. Arkkitehtuurin perinne Albertista lähtien on kuitenkin asettanut suhteettoman, epärealistisen painoarvon talon ulkonäölle ja suhtautunut yliolkaisesti siihen, miten talo rakennetaan ja mitä nätin julkisivun sisällä tapahtuu. Tämä perinne kahlitsee ammattikuntaamme. Tulevaisuuden arkkitehtuurin ei pitäisi olla visuaalinen taide. Tulevaisuuden arkkitehteja ei pitäisi valita piirustustaidon perusteella.

Maailman parantamiseen pyrkivän arkkitehdin pitäisi myös lakata kehumasta koko ajan itseään ja suunnitelmiaan. On naurettavaa, että arkkitehtiopiskelijoille esitetään jatkuvasti malliesimerkkeinä sellaisia lukuisin tavoin surkeasti epäonnistuneita taloja kuin Fallingwater, Farnsworth house tai Villa Savoye – tai Villa Mairea. Kiyonori Kikutake antaa hyvän esimerkin esitellessään Shinkenchiku-lehdessä vuonna 1975 asuntoprojektiaan nimeltä “Pasadena Heights”. Mainospuheen sijasta tulevaisuuden arkkitehtien pitäisi ottaa esimerkkiä Kikutakesta ja eritellä avoimesti ja yksityiskohtaisesti suunnitelmiensa epäonnistumisia ja niiden syitä.

Joutuessaan piirtämään elannokseen taloja, jotka eivät paranna maailmaa (niinkuin lähes jokainen arkkitehti joutuu) arkkitehdin pitäisi pidättäytyä ymppäämästä niihin optimistista, edistyksellistä ilmettä luovaa visuaalista rekvisiittaa, vaikka asiakkaat ja viranomaiset saattavat häntä siihen yllyttää. Tulevaisuuden arkkitehtien ei pitäisi hankkia elantoaan pettämällä itseään ja muita.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Rovio piilomarkkinoi tuotteitaan koululaisille

Kuulin lapseltani, että Angry Birds -tuotemerkkiä piilomarkkinoidaan koulussa. Tein asiasta seuraavan sisältöisen ilmoituksen kuluttaja-asiamiehelle.

Tyttäreni xxx xxx on x. luokalla xxx ala-asteella Turussa. Kuvaamataidon tunnilla luokalle annettiin tehtäväksi jäljentää “Taistelevat metsot” korvaten metsot Angry Birds -hahmoilla. Oppilaat ohjeistettiin hakemaan älypuhelimella Angry Birds -kuvamateriaalia piirtämisen malliksi.

Opetushallituksen ja KKV:n muistion “Koulujen ja oppilaitosten sekä yritysten ja yhteisöjen välinen yhteistyö, markkinointi ja sponsorointi” mukaan “Piilomainontaa tai muuta peiteltyä mainontaa ei saa käyttää. Opettajan tulee varmistaa, että mainosviestit pidetään erillään opetusmateriaalista ja muusta lapsille ja nuorille jaettavasta aineistosta. Mainonnan tunnistettavuus hämärtyy, jos mainos puetaan lehtiartikkelin, tehtävän, kilpailun, tarinan tai sarjakuvan muotoon.”

Olemme käyneet kirjeenvaihtoa asiasta opettaja xxx xxx:n ja koulun rehtorin xxx xxx:n kanssa. 

Opettajan mukaan “Tunnin aihe oli valittu luokanopettajille suunnatulta sivustolta, joka sisältää hyväksi havaittuja kuvataidetöitä ja muita vinkkejä.” “Angry Birdsien kaupallisuutta tunnilla ei korostettu millään tasolla” ja “Suurin osa oppilaista alkoi innolla tekemään työtä, joten kukaan ei edes ehdottanut mitään muuta vaihtoehtoa Angry Birdsien tilalle.”

Rehtorin mukaan “Mitä tulee Angry Birds -hahmoihin, niin jos oikein ymmärsin, opettaja ei suinkaan yrittänyt mainostaa hahmoja/yritystä, joka on tuotteiden takana. Koulussa oli viime viikolla Ahtisaari-juhla, jossa katsoimme, kuinka presidentti Ahtisaari neuvotteli rauhan Angry Birds -tuoteteperheen hahmojen, lintujen ja possujen, välille. Luulisin, että näin oli laita monessa Suomen koulussa. Kyseessä ei ollut fiktiivinen Martti Ahtisaari, vaan ex-presidenttimme todellakin oli mukana tässä videossa. Tämä ehkä kuvannee sitä, ettei hahmojen näkymistä aina mielletä markkinoinniksi.”

Opettajan ja rehtorin mukaan kaupallisten tuotemaskottien käyttäminen opetuksessa oli siis asiallista, koska oppilaat ja opettajat eivät sitä tunnistaneet piilomainonnaksi eikä hahmojen kaupallisuutta korostettu. Minun nähdäkseni juuri nämä seikat tekevät toiminnasta Angry Birds -pelien ja niihin liittyvien oheistuotteiden piilomainontaa, vieläpä erittäin onnistunutta.

Myös rehtorin mainitsema, aiemmin esitetty Ahtisaari / Angry Birds -show täyttää nähdäkseni piilomainonnan tunnusmerkit.

Mielestäni kuluttaja-asiamiehen tulisi antaa kaikille asianosaisille: koululle, opettajan mainitsemalle luokanopettajille suunnatulle ideasivustolle, Angry Birds -tuotemerkin omistajalle Roviolle sekä rehtorin mainitseman Ahtisaari-esityksen tuottajille vähintään huomautus tai varoitus, ellei rangaistusta ala-ikäisille suunnatusta, opetukseksi naamioidusta piilomainonnasta.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Viihtyisä arkkitehtuuri

(kuva Johanna Hankosen kirjasta Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994))

(kuva Johanna Hankosen kirjasta Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta (1994))

Usein väitetään, että laadukas arkkitehtuuri tuottaa viihtyisää ympäristöä ja huono arkkitehtuuri epäviihtyisää. Mielestäni tämä on harhakäsitys. Kieltämättä jotkut tilat ja paikat koetaan viihtyisinä ja toisia ei. Arkkitehtuurin kanssa tällä ei kuitenkaan ole juurikaan tekemistä.

Koitan esittää mahdollisimman yksinkertaisen esimerkin. Oletetaan kaksi rintamamiestaloa. Toisessa asuu onnellinen perhe, joka huolehtii toisistaan ja ympäristöstään. Talo ja piha koetaan viihtyisänä. Kaikki on jotenkin mukavasti järjestyksessä. Toisessa taas asuu sekakäyttäjäperhe. Piha on vaarallista rojua täynnä oleva ryteikkö. Sisällä on sirpaleita ja saastaa. Ympäristö on epäviihtyisä. Arkkitehtuuri on molemmissa kuitenkin sama.

Väitän, että ympäristö koetaan sitä viihtyisämpänä, mitä paremmin sitä käyttävä yhteisö toimii. Dysfunktionaalinen yhteisö, esimerkiksi lähiö, jonka asukkaista suuri osa on syrjäytyneitä, tuottaa epäviihtyisää ympäristöä. Vanhemmat lähiöt, joiden eläköityneillä asukkailla on sosiaalista pääomaa ja aikaa, koetaan taas usein viihtyisinä. Täysin riippumatta arkkitehtuurista.

Yhteisön toimivuus kuitenkin heijastuu arkkitehtuuriin siinä mielessä, että kun hyvin toimivan yhteisön jäsenet muokkaavat rakennettua ympäristöä tarpeittensa mukaisesti – huoltotoimenpitein, istutuksin, muutoksin, laajennuksin – tuloksena on tietty visuaalinen ilme: pienimittakaavaisuus, monimuotoisuus, huolellisesti toteutettujen yksityiskohtien paljous. Dysfunktionaalisessa yhteisössä ihmisten suhde arkkitehtuuriin sen sijaan heilahtelee piittaamattomuuden ja väkivaltaisen vandalismin purkausten välillä, mikä luo toisenlaisen, epäviihtyisänä koetun visuaalisen ilmeen.

Nykyään viranomaiset sälyttävät vastuun viihtyisän ympäristön luomisesta arkkitehdille. Erilaisin määräyksin koitetaan varmistaa, että rakennusten muotoilu vastaisi kuvaa hyvin toimivasta yhteisöstä. Suuret rakennukset esimerkiksi vaaditaan muotoiltavaksi niin, että ne antaisivat vaikutelman useammasta pienestä rakennuksesta. Vaaditaan, että julkisivuissa käytetään useampaa materiaalia, että rakennusten korkeus vaihtelee, että ikkunat tai parvekkeet sommitellaan epäsäännöllisesti ja niin edelleen. Tämä on yhtä hullua kuin koittaa parantaa sairaan potilaan kalpeutta poskipunalla.

Totta on, että nykyään monet yhteisöt, erityisesti lähiöt kaupunkien laitamilla, ovat dysfunktionaalisia. Niissä elävät ihmiset ovat joko täysin syrjäytyneitä tai voimattomia, kyynisiä palkkaorjia. Tämä heijastuu kaupunkikuvaan. Kunnat tai valtiot voisivat toki parantaa ongelmallisten yhteisöjen toimivuutta sosiaali- ja talouspoliittisin toimenpitein. Nämä vaativat kuitenkin rahaa. Rahaa voidaan saada verottamalla rikkaita, tai rahaa voidaan jakaa suoraan työläisille korottamalla palkkoja. Pääoman globaalin liikkuvuuden maailmassa nämä vaihtoehdot ovat kuitenkin mahdottomia. Jos joku kunta tai valtio uskaltaisi edes harkita sellaisia, rikkaat siirtäisivät rahansa, kotinsa ja omistamansa työpaikat omalta kannalta edullisempaan paikkaan.

Arkkitehtuuri on huono lääke ympäristön epäviihtyisyyteen. Parempia keinoja on, mutta viranomaiset eivät pysty käyttämään niitä. Niinpä viranomaiset heittävät kuuman perunan arkkitehdeille, jotka taas toimeksiantojen menettämistä pelätessään eivät uskalla sanoa, ettei tällaisia kysymyksiä arkkitehtuurilla ratkaista.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Uutisankkoja ja totuuden siemeniä

Turun Sanomissa oli ilmastoskeptinen mielipidekirjoitus. Kirjoitin siihen vastauksen:

Kirjoittajalla on hyviä huomioita.
On totta, että länsimaat ovat “parantaneet” hiilitasettaan siirtämällä “likaista” tuotantoa Kiinaan ja muihin kehitysmaihin. Tämä on väärin ja johtuu siitä, että maan hiilitasetta laskettaessa ei oteta huomioon tuontitavaroita.
Samoin on totta, että biopolttoaineiden tuotanto on johtanut ruuan hinnan kohoamiseen. Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutoksen vastaista taistelua ei saa maksattaa köyhimmillä. Ensisijaisena keinona tulisi olla energiansäästö niissä maissa, joissa energiaa eniten kulutetaan, siis länsimaissa.
Ilmaston lämpenemisen “pysähtyminen” sen sijaan on uutisankka vuodelta 2012, jossa virheenä oli lähdeaineston valikoiva rajaaminen. Aiheesta käytyyn keskusteluun voi tutustua esim. googlaamalla “global warming stopped 16 years ago”.
Ilmastonmuutos pitää torjua, mutta siten että samalla eriarvoisuutta vähennetään. Rakennemuutos tulee olemaan valtava, mutta niin on uhkakin.
Ilmaston lämpeneminen neljällä asteella johtaisi siihen, että suuri osa maailman ruokatuotantoalueista muuttuisi hedelmättömiksi. Samoin monet väkirikkaat seudut kuten Bangladesh jäisivät meren alle. Tämä tulisi johtamaan valtaviin kansainvälisiin kriiseihin.
Ilmastonmuutoksen torjunta tarkoittaa että esim. lentomatkustus ja pakasteruoat jäävät historiaan. Rakentaminen vähenee, ja se vähä, mitä rakennetaan, tehdään puusta. Teollisuudessa siirrytään kestävien, korjattavien tavaroiden tuotantoon.
Tämä tarkoittaa, että talouskasvu ja liikevoitot supistuvat, ylellisyys vähenee. Se on välttämätön uhraus kestävän tulevaisuuden hyväksi.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Arkkitehtuurin vetovoima

Turun pääkirjasto on Suomen suosituin kirjasto, niin suosittu että se vetää puoleensa ei-toivottuja aktiviteettejakin kuten huumekauppaa. Pirjo Sanaksenaho heitti Twitterissä, että talon puoleensavetävyys on hyvän arkkitehtuurin ansiota. Huono arkkitehtuuri karkottaisi ihmiset, toivotut yhtä hyvin kuin ei-toivotutkin.

Väite on problemaattinen ja siksi kiintoisa. Vaistomaisesti tulee mieleen joitakin vastaesimerkkejä.

Puoleensavetäviä taloja ja paikkoja, joiden arkkitehtuuria harvat väittäisivät erityisen hyväksi tai joissa ei OLE arkkitehtuuria perinteisessä mielessä: Jumbo. Tuurin kyläkauppa. Ruotsinlaivat. Rockfestivaalit.

Arkkitehtuurin harrastajien keskuudessa arvostettuja taloja ja paikkoja, jotka eivät kuitenkaan ole olleet laajempien kansanjoukkojen suosiossa: Pruitt-Igoe. Pihlajamäki. Chandigarh. Kouvolan kaupungintalon takana oleva ruohottunut aukio.

Yksi ongelma tulee heti mieleen: “hyvä” ja “huono” arkkitehtuuri ovat liukuvia käsitteitä. Arkkitehtuurin harrastajien maku on ailahteleva. Suuri osa siitä, mitä 60-, 70- ja 80-luvuilla ylistettiin hyvänä arkkitehtuurina, tyrmätään nykyään huonona.

Tietenkin voimme ottaa käyttöön utilitaristisen määritelmän, että hyvä tarkoittaa samaa kuin suosittu. Tämä olisi kuitenkin epärehellistä ongelman väistämistä. Ainakin me arkkitehtuurin harrastajat luulemme tunnistavamme hyvän arkkitehtuurin sen nähdessämme, ennen kuin meillä on mitään käsitystä kävijämääristä, myyntiluvuista tai yleisön mielipiteestä. Arkkitehtuurikilpailuissa ja julkisivulautakunnissa annetaan tuomio arkkitehtuurin hyvyydestä pelkkien piirustusten perusteella. Toisin sanoen on empiirinen tosiasia, että käsitteitä hyvä ja huono arkkitehtuuri ei käytetä suositun ja epäsuositun synonyymeinä. Jos näin olisi, arkkitehtuurin laadun arvoiminen ennen rakennuksen käyttöön ottamista olisi mahdotonta ja arkkitehtuurikilpailut ja julkisivulautakunnat pitäisi lakkauttaa.

Tietenkin voidaan ajatella, että tuomaristot ja lautakunnat arvioivat arkkitehtuurin puoleensavetävyyttä vertaamalla piirustuksia aiemmin suosituiksi osoittautuneisiin rakennuksiin. Näin kyllä usein epäilemättä tehdään. Tämän metodin ankara noudattaminen kuitenkin pysähdyttäisi kehityksen. Uusia ratkaisuja ei voitaisi kokeilla. Todellisuudessa kuitenkin arviointitekstejä lukemalla voi todeta, että itse asiassa useinkin halutaan nimenomaan “uudenlaisia” ratkaisuja “nähtyjen” sijasta.

Toinen ongelma on arkkitehtuurin puoleensa vetävän vaikutuksen erottaminen kaikista muista vaikutuksista. Pitäisi olla kaksi kirjastoa, yhtä hyvällä valikoimalla ja sijainnilla, jotta arkkitehtuurin puoleensavetävyys voitaisiin erottaa. Tällaisia esimerkkejä tuskin koskaan löytyy.

Turun uuden pääkirjaston tapauksessa ilmeinen, arkkitehtuurista riippumaton seikka on se, että tilaa ylipäänsä on aiempaan verrattuna moninkertaisesti enemmän. Tila on myös kaikkien käytettävissä korvauksetta. Tällaiset paikat ovat kaupungissa harvassa. On todennäköistä, että kirjasto olisi suosittu vaikka arkkitehtuuri olisi huonompaakin.

Kolmas, ja mielestäni tärkein, ongelma on se, pitääkö arkkitehtuurin olla ylipäätään puoleensavetävää? Pitääkö arkkitehtuurin osallistua kilpailuun kävijämääristä?

Eräänä päivänä luin työpaikan vessassa Guinnessin ennätysten kirjaa. Tulin kohtaan musiikki. Kaikki ennätykset koskivat myyntilukuja. Tämä oli mielestäni loukkaavaa. Mielestäni on itsestään selvää, että musiikin arvo ei ole mitattavissa pelkästään osto- ja kuuntelukertojen määrillä. Rakastamani musiikin joukossa on paljon sellaisia teoksia, joita ei useimmissa elämän tilanteissa voi mitenkään kuunnella.

Samoin jonkun paikan arkkitehtuuri voi olla jollekin ihmiselle tärkeää, vaikka tämä kävisi paikassa vain muutaman kerran elämässään. Arkkitehtuurin ei kaikissa tilanteissa tarvitse olla puoleensavetävää. Päinvastoin: luotaantyöntävä arkkitehtuuri ja epäsuositut paikat ovat viihtyisälle kaupungille elintärkeitä.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Adam Smithin temppelit

kaannos_16

Uusliberalismin idea on sama kuin jätskimainoksen: lupa olla itsekäs ja tyhmä.

Vaikka tiedämme, että Adam Smithin näkymätön käsi ei toimi, tiedolla ei ole väliä. Vaikka tiedämme tiedeyhteisön yksimielisesti pitävän todennäköisenä, että hiilidioksidipäästöt johtavat ilmaston lämpenemiseen, joka johtaa maailman ruoantuotannon häiriintymiseen ja valtamerien pinnan nousuun, joka johtaa tuhoisiin kansainvaelluksiin, tiedolla ei ole väliä. Haluamme edelleen ajella kahdella autolla markettiin ostamaan muovileluja ja kasvihuonekurkkuja, lämmittää talon öljyllä 24 asteeseen, istua terassilla juoden kylmää amerikkalaista kaljaa lämpölamppujen alla suunnitellen kuntosali-, kotiteatteri- ja kodinhoitohuoneprojekteja, kuten kaikki muutkin tekevät. (lähde: lottoarvonta, Pirkka ja Yhteishyvä)

Ihmiskunta on markkinoinnin uhri.

Olemme vuoranneet kodit, työpaikat, raitiovaunut, torit ja taskumme nelikulmioilla, jotka säteilevät ympärivuorokautista pinnallisuuden propagandaa: Ajattele omaa mielihyvääsi, omia lapsellisia halujasi. Sinulla on oikeus niihin, olet ansainnut sen. Piirrettyjä, pornoa, actionia, shoppailua, elämäntyylejä ja katastrofeja on saatavilla vuorokauden ympäri korkealuokkaisilla erikoistehosteilla ja hifiäänellä varustettuna.

Nelikulmiot vakuuttavat meille, että kaikki on helppoa. Kaikki ongelmat on ratkaistavissa kätevästi ja fiksusti, ilman että sinun tarvitsee yrittää miettiä. Sinä tiedät kyllä, miten juttu toimii, ja jos et tiedäkään, niin ei kyllä tiedä kukaan muukaan, ja jos joku luulee olevansa muuta mieltä, niin se on kyllä idiootti. Mutta ei sillä ole väliä, me ollaan mahtavia kavereita vai mitä? Hä hä hä, loistavaa!

Uusliberalistinen ideologia vapahtaa meidät vaatimuksesta yrittää ymmärtää toisia ihmisiä. Samoin se vapahtaa ajattelemasta eläimiä, luontoa, maailmaa kokonaisuutena. Adam Smithin näkymätön käsi järjestää kaiken parhain päin kun vain maltamme olla yrittämättä puuttua maailman ongelmiin.

Rippikoulussa ihmettelin uskonnon perustana olevan logiikan pyöreyttä: Raamattu on oikeassa, koska se on Jumalan sanaa, ja se on Jumalan sanaa, koska raamatussa lukee niin. (Erosin kirkosta heti rippilahjat kuitattuani.) Enää en ihmettele, sillä olen ollut ymmärtävinäni, että kaikkien aaterakennelmien pohjalla on tautologioita. Kielellä ei ole perustaa todellisuudessa vaan toisin päin.

Uusliberalismin takana oleva tautologia on harvinaisen karkea, suorastaan loukkaava: Sinun täytyy olla itsekäs, koska kaikki muutkin ovat, ja kaikki muutkin ovat itsekkäitä, koska kaikki muutkin ovat. Kiusallisesti kuitenkin joillakuilla on outoja kokemuksia siitä, että toiset ovat jeesanneet pulassa ihan vain ystävällisyyttään. Tämä on vaarallista.

Kaikki uskonnot ovat rakentaneet temppeleitä, koska komea rakennus pönkittää ihmeesti uskoa horjuvaan sanomaan. Uusliberalismin temppeleitä ovat yksityistalot, pilvenpiirtäjät, taidemuseot ja, kumma kyllä, viime aikoina myös kirjastot. Koska uusliberalismi on itsekkyyden uskonto, sen temppelit pyrkivät antamaan vaikutelman suurimmasta mahdollisesta omavaltaisuudesta. Moderni arkkitehtuuri on sileää, abstraktia ja graafista, se uhmaa painovoimaa, lämmönjohtumista ja muita fysiikan lakeja, kilvoitellen siitä, kuka osaa piirtää epätodennäköisimmän muotoisen rakennuksen. Maksimaalisen absurdi muoto on maksimaalisen mieleenjäävä konkreettinen todistus maksimaalisen itsekkyyden voimasta.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Louekari: fiilistelyä umpiossa

Suomalaiset arkkitehdit elävät umpiossa. Lauri Louekarin arvostelu Kari Palsilan ja Tarja Nurmen kirjasta “Finnish Architecture with an Edge” (Arkkitehti 2/2013) on loistava todistuskappale.

Kirjoituksessa vilisee käsitteitä, joilla tuntuisi olevan yhteyksiä arkkitehtuurikeskustelun ulkopuolelle: “kliinisyys”, “vastavirtaan asettuminen”, “konventioista poikkeaminen”, “ihmisläheisyys”, “lempeys”, “aistillisuus”, “loogisuus”, “empirismi”, “romantiikka”. Tarkemmin lukiessa huomaa kuitenkin, että kaikkia käsitteitä käytetäänkin jossain yleiskielestä poikkeavassa erikoismerkityksessä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa filosofisissa ympyröissä Graham Harman puhuu altakaivamisesta (undermining) tai Gilles Deleuze taitoksista (folding).

Esimerkiksi käy ilmi että 90-luvun arkkitehtuuri on kliinistä, koska se oli suorakulmaista. Empirismi jonka mukaista “otetta” Turun kirjaston arkkitehtuurissa kuulemma on, merkitsee ilmeisesti sitä, että “suuret kuvalliset tehot jäävät sivuseikaksi”. Toisin sanoen talosta ei ole saatu hyviä kuvia, vaikka talo kirjoittajan mielestä paikan päällä nähtynä onkin hyvä.

Eniten minua kuitenkin nyppii Villa Karin, Kaisa-kirjaston ja Kirkkojärven koulun yhteydessä esitetty arvotus. Näiden talojen arkkitehtuuri on kuulemma “ihmisläheistä”, “lempeää” ja “aistillista”. Miten? Niissä on “kaarimuotoja”.

Tässä vaiheessa kuka tahansa muu kuin arkkitehtikoulutuksen saanut ihminen räjähtäisi nauruun, tai ehkä itkuun.

Louekari tulee paljastaneeksi maailmannäkemyksen, jossa kaikkea arvioidaan sen mukaan, miltä se näyttää, mikä fiilis tulee sitä katsoessa. Useimmat ihmiset ajattelevat, että lempeys on joidenkin ihmisten toiminnassa esiin tuleva hyvä periaate. Ehkä sää voi olla lempeä. Keiton tai jugurtin kutsuminen lempeäksi on jo hieman outoa. Mutta talon. Ajatus, että talo seinien tai ikkunoittensa muotoilun kautta pystyisi auttamaan hädänalaista tai lohduttamaan tai antamaan anteeksi, on primitiivistä maagista analogiauskoa.

Koko juttu olisi vain huvittava, jos kyse ei olisi myöhäiskapitalistisessa kulutusyhteiskunnassamme kaikkialle ulottuvasta ilmiöstä. Barthes kai kutsui tätä siksi että merkitsijä on irtautunut merkityksestä. 80-luvulla tätä oltiin kritisoivinaan, mutta kävikin niin, että itse merkitsijä “kritiikki” irtautui muiden mukana.

Ihmisläheisyys = kaarevia muotoja. Kriittinen särmä = teräviä kulmia. Empirismi = useita erimuotoisia laatikoita, ei fotogeeninen. Rationalismi, oletettavasti = yksi iso laatikko tai useita samanmuotoisia laatikoita.

Jos kaikki arkkitehtuuri tapahtuisi vain jossain virtuualitodellisuudessa niin tällainen hölmöily olisi harmitonta. Rakentaminen on kuitenkin fyysisesti, taloudellisesti ja ekologisesti erittäin todellinen juttu. Se, mitä rakennetaan, mihin, ja kuka niitä rakennuksia pääsee käyttämään, vaikuttaa meidän ja lastenlastemme elämään ihan oikeasti. Kun keskustelu arkkitehtuurista ohjataan Louekarin viitoittamalla tavalla muotokikkailun sävyeroihin – haluaisitko mieluummin ihmisläheisen, kaarevan supermarketin, vai kriittisen särmikkään supermarketin, vai kenties ekologisen vihreäksi maalatun supermarketin, jossa on pari tuulihyrrää katolla? – niin on turha voivotella jos “arkkitehtuuri” ei enää kiinnosta ketään.

Posted in Uncategorized | Leave a comment