Arkkitehti maailmanparantajana: yritys hahmottaa laajaa kuvaa

0,,2002341124,00

Minut on kutsuttu alustajaksi keskusteluun, jonka aiheita ovat:

  1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?
  2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?
  3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Nämä ovat valtavan laajoja kysymyksiä, ja selventääkseni itselleni ongelmakenttää yritän hahmotella omaa kantaani niihin kirjallisesti.

1. Miten arkkitehdin ammattikuva on muuttumassa?

Tähän kysymykseen vastaus on melko yksinkertainen. Merkittävin muutos, jonka näen tapahtuvan, on suunnittelutyön taylorisointi. Kokonaisvaltaisesta “henkisestä käsityöstä” siirrytään kvantifioitujen, tarkasti määriteltyjen tehtävien suorittamiseen. Henkisen työn puolella tapahtuu sama teollistamisprosessi, joka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapahtui ruumiillisessa työssä. Tämä aiheuttaa sen, että henkisen työn tekijän “henkinen pääoma” muuttuu merkityksettömäksi, kun taas erilaisten laadunvalvontajärjestelmien ja tietokoneohjelmistojen merkitys kasvaa. Aiemmin etuoikeutettu henkisen työn tekijöiden luokka muuttuu korvattavissa olevien suorittajien massaksi, marxilaisin termein proletarisoituu.

Tämä on siis muutos, jonka näen omassa työssäni olevan tapahtumassa. Toivottavana en sitä pidä, mutta hyvä puoli siinä on se, että arkkitehdit asemansa huonontuessa ehkä luopuvat ylimielisestä asenteestaan ja tulevat paremmin ymmärtämään “alempien” luokkien ongelmia.

2. Voiko arkkitehti elättää itsensä maailmanparantamisella?

Tämä kysymys vaatii laajemman pohdinnan. Ensin täytyy hieman saivarrella maailmanparantamisesta.

Kaikki rakennushankkeet, kaikki arkkitehtuuri, parantaa maailmaa jonkun ihmisen kannalta katsottuna. Esimerkiksi kidutuskeskus lujittaa diktaattorin asemaa. Maailman parantamisella kuitenkin ymmärretään luullakseni sitä, että kaikkien tai ainakin useimpien ihmisten elämä paranisi – myös vielä syntymättömät tulevaisuuden ihmiset ja mahdollisesti vielä muut elämänmuodot mukaan luettuna.

Klassillisen liberalismin mukaan suurin mahdollinen onni mahdollisimman monelle saavutetaan, kun kaikki toimivat oman itsekkään etunsa mukaisesti. Tämä on mukava uskomus, jonka mukaan maailma paranee itsestään ilman että sitä tarvitsee erikseen miettiä. Ikävä puoli siinä on, että hyvin harva uskoo maailman olevan tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa tilassa. 1960-luvulla uskottiin yleisesti, että muutamassa kymmenessä vuodessa eläisimme yltäkylläisyydessä ja robotit suorittaisivat suurimman osan työstä. Päinvastoin on käynyt niin, että nälkä, puute ja sairaudet vaivaavat edelleen suurta osaa ihmiskunnasta, taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt, ihmiset joutuvat tekemään entistä enemmän työtä huonommissa oloissa, ja hiilipäästöjen aiheuttama ilmaston lämpeneminen uhkaa johtaa tulevaisuudessa hirvittävään nälänhätään ja kansainvaelluksiin.

Liberalistien mukaan parannus asioihin saadaan kun vapaata kilpailua rajoittava valtioiden suorittama sääntely puretaan. Näin on toimittukin useilla vapaakauppa-alueilla. Niiltä kuuluvat kauhu-uutiset työläisten kohtelusta eivät ole rohkaisevia. Aina löytyy kuitenkin joku omistavan luokan edustaja, joka sanoo että työläisten oloja parannetaan koko ajan ja ongelmat häviävät ihan kohta. Tähän en paneudu enempää.

On yksi asia, jossa liberalistien mielestä valtion sääntely on paikallaan: Omaisuuden suoja. Tämän toteuttamista varten valtiolla on käytössään poliisi ja viime kädessä sotavoimat. Sekä anarkistit että kommunistit haluavat mitätöidä omaisuuden suojan ja sallia työläisille oikeuden tarpeen vaatiessa takavarikoida rikkaiden omaisuudet. Anarkistien ja kommunistien kiistat liittyvät strategiaan: siihen, millä tavalla taistelu rikkaiden omaisuutta suojelevaa valtiota vastaan on käytävä. Kommunistit uskovat, että työläiset eivät voi voittaa taistelua ilman kurinalaista järjestäytymistä. Anarkistit taas uskovat viime vuosisadan kokemuksiin vedoten että hierarkinen kuri kierouttaa koko taistelun tarkoituksen ja johtaa vain uuteen diktatuuriin. Molempien liikkeiden lopullinen päämäärä on kuitenkin sama – tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa ja valtiota ei tarvita.

Sosiaalidemokraatit ja sosialistit, toisin kuin kommunistit ja anarkistit, uskovat että valtio voidaan “tuunata” sellaiseksi, että se palvelee ihmiskunnan enemmistön etua. (Lasken suurimman osan ns. vihreistä kuuluvan tässä jaottelussa sosiaalidemokraatteihin). Sosialistit haluavat ottaa kaikki tai suurimman osan tuotantovälineistä valtion suoraan hallintaan. Sosiaalidemokraatit perustavat sen sijaan erilaisia rajoituksia, sääntöjä ja julkisia instituutioita, joilla rikkaiden omistajien etuja palveleva liiketoiminta koitetaan ohjataan sellaiseksi, että se olisi sopusoinnussa yleisen edun kanssa.

Sosiaalidemokratian kultakausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja päättyi 1970-luvulla. Suomessa rakennettiin tänä aikana esimerkiksi sellaiset työväestön hyvinvointia lisänneet järjestelmät kuin kansaneläke, peruskoulu, neuvola, lapsilisä, yleissitovat työehtosopimukset, elementtirakentamisen infrastruktuuri ja arava-asuntotuotanto. Miksi sosiaalidemokratia lopulta kärsi tappion ja muuttui nykyiseksi irvikuvaksi itsestään, on monimutkainen ja vielä avoin historiallinen kysymys, jota en teeskentele ymmärtäväni täysin. Käsitykseni on kuitenkin, että sosiaalidemokratia oli “parasiitti”, joka menestyi käyttämällä hyväkseen sosialismin, ts. Neuvostoliiton vallankumouksellista energiaa. Pääoma myöntyi sosiaalidemokraattisiin uudistuksiin vielä pahemman uhan eli sosialistisen vallankumouksen torjumiseksi. Kun Neuvostoliitto Brezhnevin kaudella heikkeni, pääoma löi “hanat kiinni” ja aloitti luokkasodan uudestaan täydellä teholla. Jonkinlainen lähtölaukaus tälle oli kansainvälistä kauppaa säädelleen Bretton-Woods-järjestelmän purkaminen. Reagan ja Thatcher hajottivat omissa maissaan perusteellisesti työväenliikkeen aikaansaamat instituutiot ja muu länsimaailma seurasi perässä. Neuvostoliiton lopullinen romahdus 1989 ainoastaan sinetöi 1970-luvulla alkaneen liberalismin voittokulun.

Tämän lyhyen aatehistoriallisen kertauksen jälkeen voin palata alkuperäiseen kysymykseen: miten arkkitehti voi parantaa maailmaa? Vallitsevan uusliberaalin ideologian mukaan kysymys ratkeaa automaattisesti. Kun arkkitehti harjoittaa menestyvää bisnestä, maailma paranee siinä sivussa. Jos arkkitehti ei jaa tätä ideologiaa, kysymys on vaikeampi. Jos arkkitehti piirtää taloa tai asemakaavaa voittoa tavoittelevalle rakennuttajalle, liikkumavara on pieni. Rakennejärjestelmät ja tilaohjelmat annetaan yleensä valmiina, ne ovat hyväksi havaittuja, kaupaksi meneviä, teknisesti varmoja ja kustannuksiltaan edullisia ratkaisuja. Jos suunnittelijalta pyydetään innovaatioita, tavoitteena ei ole maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisu vaan kilpailijoita houkuttelevamman uuden tuotteen luominen. Jos ekologiset tai sosiaaliset ongelmat huolettavat kuluttajia, kannattavinta on tarjota niihin helppoja, mutta valheellisia näennäisratkaisuja, “viherpesua”.

Niinsanottujen yleishyödyllisten rakennuttajien kanssa työskentelyssä ei useinkaan ole paljon eroa kaupallisiin toimijoihin. Toisinaan järjestetään arkkitehtikilpailuja, joissa etsitään tuoreita ratkaisuja, mutta niissäkin toiminnallinen ohjelma on annettu etukäteen ja pääasiallisena arvostelukriteerinä on lähes poikkeuksetta ulkonäkö ja kapeasti ymmärretty “toimivuus” – sujuvat kulkuyhteydet, väljä mutta tehokas mitoitus ja niin edelleen.

Jos arkkitehdilla sattuu olemaan varakkaita, mutta edistysmielisiä tuttavia, niin innovatiivista rakentamista voi päästä kokeilemaan pienissä kohteissa kuten yksityistaloissa. Tällä ei kuitenkaan ole mitään arvoa, elleivät kokeillut ratkaisut yleisty, ja tällöin ollaan jälleen lähtöpisteessä. Itse asiassa lähes koko modernin arkkitehtuurin historia 1970-luvulle asti voidaan nähdä sarjana sankarillisia kokeiluja, joiden oli tarkoitus parantaa maailmaa, mutta jotka jäivät pelkiksi kokeiluiksi. Ongelma ei siis ole se, että arkkitehdeilta puuttuisi ratkaisuja maailmanparantamiseen. Emme tarvitse lisää kokeiluja. Osaamme rakentaa ihmisarvoisia asuntoja köyhille, osaamme rakentaa hiilineutraalisti, osaamme rakentaa osallistavasti.

Ratkaisujen puute ei ole ongelma. Sen sijaan kysymys on, miten nämä ratkaisut saadaan yleiseen käytäntöön. Vastaus on: vaikuttamalla politiikkaan, vaikuttamalla lainsäädäntöön. Tällä alalla onkin joitakin lupaavia kehityssuuntia: Euroopan unioni tähtää esimerkiksi siihen, että kaikki vuoden 2020 jälkeen rakennettavat talot olisivat “lähes” nollaenergiataloja. Tämän kaltaisia hankkeita tarvitaan lisää. Huokea 100 neliömetrin asunto läheltä työpaikkaa kaikille? Julkinen terveyskeskus ja kierrätys- ja korjauspaja jokaiseen kaupunginosaan? Aurinkopaneeleja joka katolle? Pieni ongelma on, että tällaisesta vaikuttamisesta ei arkkitehdille kukaan maksa. Suurempi ongelma on, että maailmanparantamisessa ei enää ole kysymys pelkästä talojen piirtelystä vaan nyt pitäisi päästä suunnittelemaan koko yhteiskunnan toimintaa. Arkkitehti muuttuu poliitikoksi ja törmää siihen historialliseen viitekehykseen, jota aiempana hahmottelin: uusliberalismin hegemoniaan. Turhautuminen, epätoivo ja kyynisyys ovat luonnollisia reaktioita voimattomuuteen.

Mistä päästäänkin seuraavaan kysymykseen.

3. Millaista tulevan arkkitehtuurin pitäisi olla?

Jos maailmaa halutaan parantaa, niin ihan ensimmäiseksi arkkitehtien pitäisi lakata tuijottamasta pakkomielteisesti vain sitä, kuinka hienolta tai kömpelöltä tai hauskalta tai tylsältä talot näyttävät. Totta kai arkkitehti, niin kuin kuka tahansa ammattiylpeyttä tunteva ihminen, haluaa tehdä hyvän näköistä jälkeä, mutta lähes kaikille muille rakennusalalla työskenteleville kuin arkkitehdeille tuntuu olevan itsestään selvää että talon ulkonäkö a) on makuasia ja b) ei ole kovin tärkeää. Arkkitehtuurin perinne Albertista lähtien on kuitenkin asettanut suhteettoman, epärealistisen painoarvon talon ulkonäölle ja suhtautunut yliolkaisesti siihen, miten talo rakennetaan ja mitä nätin julkisivun sisällä tapahtuu. Tämä perinne kahlitsee ammattikuntaamme. Tulevaisuuden arkkitehtuurin ei pitäisi olla visuaalinen taide. Tulevaisuuden arkkitehteja ei pitäisi valita piirustustaidon perusteella.

Maailman parantamiseen pyrkivän arkkitehdin pitäisi myös lakata kehumasta koko ajan itseään ja suunnitelmiaan. On naurettavaa, että arkkitehtiopiskelijoille esitetään jatkuvasti malliesimerkkeinä sellaisia lukuisin tavoin surkeasti epäonnistuneita taloja kuin Fallingwater, Farnsworth house tai Villa Savoye – tai Villa Mairea. Kiyonori Kikutake antaa hyvän esimerkin esitellessään Shinkenchiku-lehdessä vuonna 1975 asuntoprojektiaan nimeltä “Pasadena Heights”. Mainospuheen sijasta tulevaisuuden arkkitehtien pitäisi ottaa esimerkkiä Kikutakesta ja eritellä avoimesti ja yksityiskohtaisesti suunnitelmiensa epäonnistumisia ja niiden syitä.

Joutuessaan piirtämään elannokseen taloja, jotka eivät paranna maailmaa (niinkuin lähes jokainen arkkitehti joutuu) arkkitehdin pitäisi pidättäytyä ymppäämästä niihin optimistista, edistyksellistä ilmettä luovaa visuaalista rekvisiittaa, vaikka asiakkaat ja viranomaiset saattavat häntä siihen yllyttää. Tulevaisuuden arkkitehtien ei pitäisi hankkia elantoaan pettämällä itseään ja muita.

Advertisements
This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s