Olen käynyt läpi Tapani Eskolan päätoimittajakauden Arkkitehti-lehtiä. Numerossa 8/1969 on Juhani Pallasmaan kirjoitus “Rakennustaiteesta ympäristönsääntelyyn”. Siinä Pallasmaa ennustaa arkkitehtuurin muuttuvan passiiviseksi kuoreksi ja vähitellen tarpeettomaksi. Mielestäni aivan oikein.
Hän lainaa Hans Holleinia: “Arkkitehtuurin ja sen keinojen rajoittuneet ja perinteelliset määrittelyt ovat menettäneet pätevyytensä. […] Tuhansia vuosia […] rakennus oli ihmisen olennainen manifestaatio ja ilmaisu. Tieteen ja teknologian kehitys samoin kuin yhteiskunnan ja sen tarpeiden ja vaatimusten muuttuminen asettavat meidät aivan erilaisten tosiasioiden eteen (tänään museo tai koulu voidaan korvata TV-laitteilla)… Arkkitehtien on lakattava ajattelemasta vain rakennusten muodossa… Kaikki on arkkitehtuuria.”
Harmi, että Pallasmaa itse taantui myöhemmin yhteiskunnallisen, taloudellisen ja teknisen todellisuuden unohtavaan fenomenologis-mystiseen autenttisuus-nostalgismiin. Holleinista taas tuli yksi kepeän ironisen postmodernistisen arkkitehtuurin huippuja. Molemmat kohtalot ymmärrän, kyökkipsykologiaa käyttäen, torjuntareaktiona jonkinlaiseen massiivisen pettymyksen tuottamaan shokkiin.
Julius Jääskeläinen 